Vihaanko minäkin pitkiä reppureissuja?

On olemassa monta hyvää syytä matkustaa. Vähintään yhtä monta syytä on olla matkustamatta.

Kaverini linkkasi minulle taannoin Hesarin kolumnin "Tämän takia vihaan pitkiä reppureissuja": http://www.hs.fi/matka/a1447129825088. Tekstissä Roosa Murto (joka selkeästi rakastaa matkustelua) pohtii rinkkareissailun varjopuolia, sellaisia kuin rutiinien puuttuminen, sitoutumattomuuden luoma merkityksettömyyden kokemus ja jatkuva varuillaanolon rasitus. Olenko minä kokenut samoin?

Totta kai olen. Reppureissu on matkailun työläimpiä ja raskaimpia lajeja. Se kestää usein kauemmin kuin suhteellisen tarkasti rajattuun, verrattain turvalliseen kohteeseen suuntautuva viikon parin matkalaukkumatka. Näin ollen jo itsessään pakkaaminen on yhtä kuin iso päänsärky. Mitä todella tarvitsen, mitä ilmankin pärjään? Rinkkareissaaja tonkii luonnonpuistoja ja koluaa vanhoja kaupunkeja, liikkeellä ollaan yleensä paljon. Kaikkea mukaan otettua pitää kantaa selässä, ja usein kuukausia. Me jouduimme lähettämään Kiinasta kolmenkympin postipaketin Suomeen, koska edellä mainitsemani pakkauspäänsärky oli nähtävästi sumentanut harkintakykymme tai tuskastuttanut säryn kohteeksi joutuneen pään omistajan, ja kun pakkaaja tuskastuu, hän hylkää hitaan joko tämä tai tämä paita -filosofian ja valitsee vauhdikkaamman sekä-että-aatteen. Nöyrinä kannoimme ylimääräiset sekä-ettämme postiin Xi'anissa. Lämpimästi kannustan jokaista matkalle lähtijää omaksumaan joko-tai-filosofian. (Kaiken kokeneena matkailijana voin myös antaa vinkin. Jos jotakin oleellista puuttuukin, kaupassakäynti on yleisesti ottaen maailmanlaajuinen mahdollisuus.)

Jatkon lukemista helpottanee kolumnin klikkaaminen auki viereiseen välilehteen. Aion verrata omia ajatuksiani kirjoittajan esittämiin, sillä kaikilta osin kokemuksemme ei täsmää.

1. Elämä ilman rutiineja, sitäkö matkailu on? Jatkuvaa epävarmuudensietokykyä? Onko se kasvattavaa, vapauttavaa vai turvattomuudessaan ja epäsäännöllisyydessään tuskastuttavaa?

Kaikkea sitä. Ihminen tarvitsee rutiineja, mutta samalla niistä vapautuminen on tärkeää, kasvattavaa ja kenties jollekin uudelle tilaa antavaa.

Tällä hetkellä en edes pidä elämäntilannettani rutiinittomana. Minne tahansa menenkin, rakennan rutiinit ympärilleni. Pelkästään perusasioiden toimivuus - hampaidenharjaus, kohtuullinen nukkumapaikka, satunnainen vaatteidenpesu - luo tunteen rutiinien ohjailemasta elämästä. Ajoittain on uuvuttavaa toistuvasti siirtyä paikasta toiseen, etsiä joka päivä uusi yöpymispaikka, tehdä suuntia ja alueita koskevia valintoja ja elää kuin kiertolainen ilman mitään pysyvästi omaa, mutta samalla siinä on jotakin rajattoman ja huumaavan vapauttavaa. Säännöllisen työn ja vapaa-ajan määrittelemän elämänrytmin puuttuminen ei tee varmaan kenellekään pidemmän päälle hyvää, mutta täsmäannoksina se tekee vapaaksi. Uudessa-Seelannissa woofaus ja helperinä toimiminen, niin vähäisiä kuin työtunnit ovatkin, ovat selkeästi lisänneet kuulumisen tunnetta johonkin ja hetkellisen asettumisen tuoman rauhoittumisen kokemusta. Se, että edes kaksi viikkoa kerrallaan asuu jossakin, se että on paikka minne työpäivän jälkeisiltä retkiltä palata, riittää täyttämään inhimillisen tarpeeni olla osa jotakin ja hengähtää paikallaan ennen seuraavaa siirtymävaihetta. Jormalla asettumisen tarve on suurempi ja oman paikan ja rutiinien puuttumisesta johtuva voipuminen yleisempää, mutta toistaiseksi nämä rutiinit riittävät meille.

2. Paininko minäkin jonkin sellaisen asian parissa kotona, jota lähdin karkuun maailmalle? Onko se nyt tullut minua vastaan?

En pakene korkeintaan muuta kuin Suomeen jäänyttä elämäntilannettani, jossa en osannut päättää mitä elämälläni ja koulutuksellani tekisin. Tämän tarkempaa omakohtaista kokemusta minulla ei painimisesta ole. (Minkä johdosta olen kai onnekas tapaus.)

En voi varsinkaan yhtyä Roosa Murron mainitsemiin syyllisyydentunteisiin siitä, etten ehdi ja nauti tarpeeksi. Voi pojat minä olen taitava nauttimaan! Ja kun hellitin matkaoppaista ja Wikitravelin matkavinkeistä, aloin olla onnellisempi matkustajakin. Matkaopas ja minä on hengästyttävä yhdistelmä. Tunnontarkasti minun pitää lukea koko opas alusta loppuun ja sitten yhtä uuvuttavalla tunnontarkkuudella juosta kohteelta toiselle koko lista läpi. Ilman must see -listoja nautin matkustelusta paljon enemmän. Kyselen vinkkejä mieluummin paikallisilta ja muilta matkailijoilta tai käytän CamperMate-sovellusta, jonne käyttäjät voivat lyhyesti kirjata omia suosikkejaan. Hus hiiteen listat katedraaleista museoista vuoristoista ja laivanhylyistä, ne eivät muuta tee kuin kyllästä matkailua aikatauluilla ja suorituskeskeisyydellä. Mitä jos vain istuttaisiin tähän töyräälle ja kuunneltaisiin merta?

3. Lomasta tulee arkea. En lähtenytkään hakemaan jatkuvaa juhlaa, en edes silkkaa lomailua. Mitä pahaa on arjessa? Mitä pahaa on siinä, että shampoopullo laukeaa rinkkaan ja paksut limaiset kukanvarret läiskivät paitani pilalle ja outo ruokavalio aiheuttaa ilmavaivoja? No okei, kurjia juttuja, mutta mitä sitten? Minäpä kerron. Sitten shampoo kaavitaan rinkanpohjalta, Pelastusarmeijalta ostetaan toinen paita edellisen tilalle ja pieruja opitaan päästelemään seurustelukumppaninkin kuullen, niin mahdotonta kuin se kolme kuukautta aiemmin vielä olikin. Ja kas vain, kaikesta on selvitty. Ei täysin tuskitta, ei suuttumuksitta, mutta selvitty yhtä kaikki, ja sanonpa vain - arki on se mikä tuntuu elämältä. Juhla on poikkeustila ja siisti suvanto, mutta being dirty is being alive, tuumaan minä isäntäväelle joka tiedustelee, haittaavatko minua likaiset työt. Niin minuako? Minua, joka aina keväisin yli 20 vuoden ajan sonnustauduin karmaiseviin menneiden vuosisatojen muistoksi säästettyihin housuihin ja rontostin pellolle sontapaakkujen keskelle nakkomaan kiviä traktorinkärrylle, satoi tai paistoi? Minua, joka imeskelin pikkutyttönä tiskirättejä ja juoksin ulkohuussissa kesät talvet elämäni ensimmäiset 17 vuotta? Kyllä, ehdottomasti. Olen äärimmäisen allerginen lialle.

Elämä on arkista, eli sitä sitten Suomessa, Keniassa tai Uudessa-Seelannissa. Hieman eri vivahtein, kenties toisenlaisin haastein, mutta arkista joka tapauksessa. Täälläkin pitää keuhkot täyttää ilmalla ja lautanen ruualla, vessanpytyn kansi avata ja pyykki pestä, väärinkäsitykset selvittää ja polttoaineesta maksaa. Hyvä uutinen on se, että kaiken sen keskellä voi tuijotella valtameren aaltoja. Voi kiivetä vuorelle. Voi jakaa suklaansa toisen kulttuurin edustajan kanssa. Voi jopa oppia ymmärtämään elämää maailman vastakkaisella laidalla. Olen valmis kaapimaan useammankin shampoopullon jäänteet rinkkani pohjalta päästäkseni kokemaan kaiken tämän.

4. Kantaa kaikkea tarvitsemaansa mukanaan rinkassa kolme kuukautta, puoli vuotta, vuoden. Tietenkin alan kaivata sitä-ja-sitä hametta, niitä-ja-niitä kenkiä. Konserttiin pitää mennä tuulitakissa, koska toista en matkalle (onneksi!) ottanut. Nahkasaappaista puhumattakaan.

Kulutushysterian ja tuhlailun keskellä ajatus vähäisestä omaisuudesta viehättää. Ajatus siitä, että kaikki mitä tarvitsen on aina mukanani ja sillä tulen toimeen. Ja silti... no niin. Tiedän kyllä. Saatan olla hieman liian kiintynyt Usiku- ja Leo-nimisiin kenialaisiin kirahvipatsaisiini, nappimagneetteihini, huonekasveihini, mäntypuiseen keittiönpöytääni ja ideaan ihkaomasta kirjoituskammiosta aloittaakseni omaisuudettoman elämäntavan. Niin paljon kuin toivoisinkin voivani irtisanoa itseni kaikesta materiasta, tavarat jossain määrin merkitsevät minulle kotia, paikkaa joka on minun ja näyttää omalta. Olen lisäksi ihminen, jonka tavaroilla on paikkansa, ja niin järkevästi ja täsmällisesti kuin olenkin rinkkani järjestellyt, kamoillani ei ole omaa vakituista sijaintiaan. Olen kärsinyt siitä yllättävän vähän, mutta tiedän että pidemmän päälle alkaisin haikailla sukilleni ja toilettituotteilleni pysyvää loppusijoituspaikkaa.

5. Merkityksettömyyden kokemus, joka syntyy siitä ettei edistä tai saa mitään aikaan. Kuukausien kiertely maasta toiseen ilman lyhyitäkään työpätkiä kävisi jossain vaiheessa varmaan minunkin hermoilleni. Miltä kokemukset ja seikkailut tuntuvat, jos elämä on yhtä vapaapäivää kuukaudesta toiseen? Miltä tuntuu tämä loputon vapaapäivä, jos vastapainona ei ole arkista aherrusta ja asioiden edistämisen tuntua? Itse ansaittu raha, oman panoksen antaminen ja itsensä likoon laittaminen sekä oman kehittymisen seuraaminen ovat palkitsevia ja tarpeellisia asioita ja tuovat sisältöä elämään. Kuusiviikkoinen Kiinan kiertely oli ihan hauska ja sitoutumattomuudessaan vapauttava elämys, mutta Uudessa-Seelannissa piti löytää matkailuun muutakin sisältöä. Piti löytää keino päästä lähemmäs ihmisiä ja kulttuuria. Woofauksen ja HelpX:n tarjoama mahdollisuus yhdistää työnteko, ihmiskontaktit ja matkustelu sopivanpituisiksi ajanjaksoiksi oli ihanteellinen ratkaisu. Työn ei tarvitse olla kummoistakaan antaakseen kokemuksen siitä, että olen hyödyksi ja elän tietyn rytmin mukaan. Hyvässä lykyssä jopa kehitän itseäni ja opin uusia taitoja.

6. Turtuuko niihin? Upeimpiinkin paikkoihin, hienoimpiin hetkiin ja aina uusiin ihmisiin? Ehkä jossain vaiheessa, mutta ei vielä.

Minä olen yksinkertainen ihminen. Iloitsen siitä, että saan kantaa kitkemiäni rikkaruohoja Wwoof-perheen kanoille ja katsella, miten ne alkavat kuopia ja ruopia tohkeissaan rikkakasvikasaa. Nautin camping-alueen puista tupruavasta valkoisten untuvasiementen pilvestä, joka muistuttaa minua lumesta. Innostun, jos joku ehdottaa minulle kävelyretkeä Goblin Forestiin. Kuuntelen mielelläni tui-linnun monivivahteista laulua ja nauran Jormalle, jonka kyky käydä keskusteluja lampaiden, kissojen ja lintujen kanssa vaikuttaa olevan poikkeuksellinen.

Enköhän siis nauttisi jylhistä maisemista ja uusista kokemuksistakin. Jokainen huiputettu vuori ja kukkula on toistaiseksi tehnyt minuun vaikutuksen, joskus sanattomuuteen saakka. Meri tekee sen yhä edelleen, vaikka näen sen harva se päivä. Mount Taranaki on niin kaunis, että etsin sitä usein katseellani, vaikka olenhan minä sen jo nähnyt. En tiedä, milloin silmäni kuluvat näihin maisemiin, mutta luonnonläheisenä ja hetkestä nauttivana ihmisenä minun on vaikea uskoa sellaista tapahtuvan. Kyse ei edes ole silkasta maisemien metsästyksestä, vaan myös liikunnasta ja itsensä haastamisesta. Nämä seudut totta tosiaan inspiroivat vaeltamaan, ja olemme kumpainenkin jäämässä koukkuun itsemme haastamisen ja voittamisen riemuun. Jormalta on pudonnut vuorten rinteille jo kymmenen ylimääräistä kiloa. Voimien lisääntyessä uskallamme lähteä kauemmas ja korkeammalle ja tiedämme jo ennestään: se kyllä kannattaa.

Mitä ihmisiin tulee, nautimme heistä. Aina ei jaksa, joskus pitää vetäytyä omiin oloihin, sellaisia me kaikki olemme, mutta vielä emme ole väsähtäneet uusiin ihmisiin. On päinvastoin mielenkiintoista vaihtaa Wwoof-perheestä toiseen ja joka kerta tulla vastaanotetuksi eri tavalla.

7. Kuulostaa tutulta. Mitä kauemmas kotia matkustaa, sitä kultaisempi on sädekehä sen ympärillä. Ymmärrys suomalaisten olojen erinomaisuudesta ja oman paikan tärkeydestä lisääntyy ja yhtäkkinen kaipaus tuttujen yksityiskohtien pariin melkein satuttaa. Ikävä ei ole vielä ollut kovaa, pikemminkin se on kaihoa, ja kaiho on kohdistunut odottamattomiin asioihin. Gilmoren tytöt -maratoniin, kuuraisen maan rouskahduksiin kenkien alla, lapsuusmuistoihin. Syksyisen aamun hämärään. Jouluperinteisiin, totta kai. Ruokaan, kuinkas muuten. Voi veljet olisimme Kiinassa antaneet paluulippumme kerrosruisleivästä. Ihmisille voi aina soittaa, WhatsAppilla jopa maksutta, mutta minne soitat kun tulee ikävä Vaasan Ruispaloja?

8. Tätä kohtaa en ymmärrä enkä omakohtaisesti koe. Ei kiittämättömyys synny siitä, että realismin nimissä tiedostaa ja tunnustaa elämän tosissaan olevan puutteellista, arkista ja jopa hankalaa kaukana kotoa. Se on tervettä ja normaalia.

Kiittämättömyys on sitä, ettei arvosta saamaansa, kokemaansa tai ylipäätään sitä mitä on. Asioiden arvostaminen puolestaan ei tarkoita samaa kuin ylenpalttinen kaiken ylistäminen, ikikiitollisuus aina ja kaikesta ja kielteisten seikkojen peittely tai niiden täydellinen kieltäminen. Sillä, etten sanottavasti pysty arvostamaan sokerimuurahaiskomppaniaa autossamme, ei ole mitään tekemistä kiittämättömyyden kanssa. On yksinkertainen tosiasia, että sellainen harmittaa.

Kiittämättömyys on puutteiden maksimointia etuoikeuksien ja ilonaiheiden kustannuksella. Kiittämättömyys on sitä, että vaatii yhä jotakin siellä, missä toinen näkee onnekkuuden. Se, että listaan retkeilyn hankaluuksia, ei tee minusta kiittämätöntä napisijaa, vaan pulmia kokeneen matkailijan. Harmien tiedostaminen ja ääneen lausuminen ei sulje pois sitä, että yhä nautin olostani suunnattomasti enkä vaihtaisi osaani mihinkään. Hankaluudet nyt vain sattuvat kuulumaan elämään ja matkailuun. Ei ole kermaperseen merkki sanoa ääneen, että ketuttaa listiä sokerimuurahaisia vällyjen välistä. Se on todiste normaalin ihmisen diagnoosilla varustetusta matkaajasta, joka rehellisen elämänmaun nimissä haluaa myös kertoa matkustelun varjopuolista mutta joka heti muurahaiset nitistettyään mönkii peiton alle ja huokaa olevansa onnellinen juuri nyt ja juuri tässä. Matkustelu on aina etuoikeus, kuului siihen vastuksia tai ei, ja jos on varaa harmistua jostakin niin vähäpätöisestä kuin muurahaiset, on totta vie entistä etuoikeutetumpi.

9. Niin se tekee. Maailma tulee ja tuijottaa läheltä, kun sitä menee lähelle. On tärkeää olla kovettamatta itseään julmuuksille, koska silloin katoaa osa ihmisyyttämme ja samalla mahdollisuudet toimia kenenkään hyväksi, mutta ehdottoman tärkeää on myös osata olla ottamatta sitä kaikkea kantaakseen. Uskon itsepäisesti yhden ihmisen kykyyn saada aikaan muutos ja vaikuttaa asioihin, vaikka sitten yhden tai kahden ihmisen elämässä, mutta kenenkään harteilla ei makaa koko maailma. Jossakin vaiheessa pitää myöntää oma avuttomuutensa ja hyväksyä se, minkä jälkeen voi vasta tosissaan tehdä sen minkä yksi ihminen voi. Yleensä parhaansa. Jokainen, joka tekee parhaansa, on tehnyt kaikkensa, ja silloin se riittää. Ei keneltäkään pitäisi enempää vaatia. Ei edes itseltään.

10. Varuillaanolosta olen sataprosenttisesti samaa mieltä. Uudessa-Seelannissa siitä ei juuri tarvitse huolehtia, monessa muussa maassa kyllä. Jos otan rahani mukaan hotellihuoneestani, paljonko uskallan ottaa, ja mihin piilotan ne, jotka huoneeseen jäävät? Viekö taxikuski minut varmasti sinne minne pyysin? Entä tämä mukavanoloinen pariskunta joka meitä tuli auttamaan, ovatko he tosiaan varmasti vain avuliaita? On rasittavaa ja uuvuttavaa pitää aistit alati valppaina, epäillä lähtökohtaisesti jokaista ja asennoitua ihmiseen luontoni vastaisesti: en luota sinuun, jollet osoita olevasi luotettava. Ajatusmalli on Suomessa koko lailla päinvastainen: luotan sinuun, jollet osoita olevasi epäluotettava.


Sillä lailla. Vihaanko minäkin siis pitkiä reppureissuja? No jaa-a. Onhan se siinä ja siinä.