Reissailun rajaton romantiikka

Matkablogin pitäminen on yllättävän vaikeaa. Sen pitäisi kai olla yhtä aikaa viihdyttävä, informatiivinen ja pohdiskeleva, vaikka oikeastaan haluaisin vain kirjoittaa pienistä asioista ja arkisista huomioista. Siitä, millaista on matkailijan kauneudenhoito ja mitä olen meistä täällä oppinut ja kuinka vähän reissailussa on romantiikkaa. Siitä, miten paljon pidän possuista. Siitä, miten vähän pidän possuista, kun ne tonkivat leirintäalueen keittiössä.

Mutta eikös tämä ole minun blogini. Kyllä on ihmisellä lupa omaan blogiinsa kirjoittaa juuri siitä mistä itse haluaa, ei ole kellään siihen mitään sanomista, vaikka aina joku tietysti jotakin sanoo, mutta sille minä sanon että kuule. Jos olisit itse joskus katsellut, oikeasti todella katsellut possuja, haluaisit sinäkin kirjoittaa possuista.


1. Possut

Pidän possuista. En ole koskaan oikeastaan tajunnut, miten lystikkäitä eläimiä ne ovat. Ystävällisen röhkinän kuunteleminen on tavattoman ilahduttavaa ja oudon rauhoittavaa, ihan siinä unohtaa maalliset huolet, sellaiset kuin raha ja kiire ja bensamittarin valo, nii-in, voi kyllä liioittelematta sanoa että melkein jumalallinen olo siinä tulee kun hyväntahtoista röhkintää kuuntelee.

Kerran tapasimme Dumbo-possun. Olimme pysäyttäneet auton tienposkeen vettä nuokkuvan heinikon laitaan ja teimme tuttavuutta aitauksessa olevien sikojen kanssa. Oli satanut, siat tonkivat maata kärsillään, ja sellaisesta minä pidän. Katselisin possunkärsän puuhakasta matkaa vaikka tunteja tai päiviä tai joka tapauksessa huolestuttavia aikamääriä, vaikka eihän niin voi tehdä. Pitää kasvaa aikuiseksi ihmiseksi, joka käy kaupassa, sanoo huomenta, kastelee kukkia ja maksaa veroja. Possunkärsiä katselemalla ei makseta veroja.

Mutta Dumbo-possun sisääntulo oli niin näyttävä, että unohdin verokysymyksen kokonaan. Sieltä se liisi yli niityn luoksemme korvat riehakkaasti läiskyen. Ja ne olivat totta tosiaan merkillepantavat korvat. Isot kuin lapiot mutta paljon löysemmät, lerppuvaa vallatonta nahkaa joka vinhasti lepatti ilmavirrassa. Tämä on ollut matkamme toistaiseksi vaikuttavin näky.

Ne olivat leirintäalueen omistajan possuja ne, Dumbo ja kaikki muut, mutta kyllä pitäisi possujen tietää paikkansa ja pysyä poissa keittiötiloista. Ovea ei ollut kukaan muistanut keittiön oviaukkoon ripustaa, ja siellä kaksi isoa laikukasta röhkijää tutki innoissaan lattialankkuja ja tyrkki kattiloita. Kyllä minä sanon, vaikka kuinka on vekkuli eläin ja jumalallisen huolettomuuden alkulähde, ei pidä itsestään liikoja luulla ja tuommoiseen ryhtyä, kyllä on sian paikka sikolätissä, sinne voi hyvin ihminen mennä jumallistumaan kun sellaiseen tarvetta kokee.


2. Kauneudenhoito

Pitkään olen asiaa havainnoinut ja siihen tulokseen nyt vihdoin tullut, että sitä joko matkustaa tai näyttää hyvältä. Molempiin en ainakaan minä yhtä aikaa kykene. Joskus, äärimmäisen harvoin, yleensä kun olen taistellut tieni vuorelle tai muunlaisessa endorfiinipöllyssä leijuessani, oloni saattaa tuntua koko lailla uljaalta, lähestulkoon mahtipontiselta. Vähän niin kuin tältä:

Aivan. Se on tuntumani. Tosiasiassa näytän tältä:

Harmillisinta on, että olen yleensä ainoa höyheniään pudotteleva yrmeä pingviini ylväiden puhtaiden vastakerittyjen lampaiden keskellä. Näkökenttäni vilisee ruskettuneita ja silkosäärisiä reppureissaajia, joiden tukat kiiltelevät puhtauttaan ja valkoiset minishortsit vilkkuvat. Minulla on tasan yksi valkoinen vaatekappale. 98,9 prosenttia ajasta se viruu pyykkipussissa.

Entä hiukset? Jaa-a. Ihmiselle, jonka peseytymisten väli venyy viikkoon eikä silloinkaan aina tarkoita kuumaa suihkua, olisi onnenpotku, jos muoti-ilmiöksi julistettaisiin rasvatynnyritukka. Joskus yritän epätoivoisesti upgreidata pingviinistä lampaaksi ja hinkata rasvoja hiuksistani julkisen vessan lavuaarissa. Ei ole muuten helppoa se touhu, haasteita piisaa, eikä niistä vähäisin suinkaan ole altaan yläosan saippua-automaatti. Raivostuttava kapine. Vie pääsi liian lähelle, ja saippuamällit läiskähtelevät keskelle päälakeasi kesken upgreidauksen. Siinä kun kyyristelet pää lavuaarissa ja sen jälkeen käsienkuivainpuhaltimessa ja yrität näyttää täysin luonnolliselta, kun vastasilitettyyn unikkopaitaan pukeutunut permanentattu muori kävelee sisään, alat kieltämättä pohtia erinäisiä arvokkuuskysymyksiä ja upgreidauksen tosiasiallista arvoa.

Mutta niin paatunut jo olen, etten juuri edes nolostele. Olkoot säärikarvat ajelematta, sinne ne sopivat samaan tilaan naarmujen, mustelmien, paukamien ja muiden vaellusmuistojen kanssa.

Mitä päivettymiseen tulee, olen kaikesta päätellen saavuttanut henkilökohtaisen ruskettumishuippuni. Olen antanut sille nimeksi Kalpea papu, sillä nimettyjen asioiden kanssa on helpompi ystävystyä kuin nimettömien.

(Kuvassa keltasilmäpingviini napottaa Katiki Pointissa Dunedinista pohjoiseen.)


3. Ruoka

En tiedä, onko kyse poikkeuksesta, vai onko kaikilla miehillä yhtä pohjaton vatsa kuin Jormalla. Jos jokin asia on tosi niin se, että Jormalla on aina nälkä.

Tässä on kuva kahden hengen lounaasta:

Nyt jos oikein rehellisiä tässä kaikki olemme, jäisikö kolmen pulskan nakin, ison perunamuusiklöntin ja punajuuripinon jälkeen teille vielä nälkä? Olisiko jo puolen tunnin päästä sellainen olo, ettei oikein edes tahdo muistaa, milloin on viimeksi syönyt? Jos näin on, olen huojentunut. Jorma on hieno mies ja ansaitsee vertaistukensa.

En toki väitä, etteikö ruualla olisi merkitystä. Kun paistamme puistossa lättyjä, tosiaan toivoisin niiden muistuttavan lättyjä kokkareisen muhennoksen sijaan. Mutta kaikkea ei voi saada, ja jäätelö kohentaa murheellisemmankin lättymuhennoksen itsetuntoa huomattavasti.


4. Kaksi kehityskaarta

Jormasta on sukeutunut oivallinen retkikokki, innokas haaveilija ja motivoitunut puuseppä. Minusta on tullut kainostelematon riisuutuja.

En heti keksi paikkaa, jossa en tohtisi riisuutua. Tienposket, parkkipaikat, puistot, leirintäalueet, ne kaikki tarjoavat hanakalle riisujalle oivallisen mahdollisuuden riisuutua. Edustan tietenkin edelleen sitä yleisesti hyväksyttyä mielipidettä, että vaatteet riisutaan kotona*, ja siksi riisuudun harvoin muualla kuin automme läheisyydessä. Jos koti on niin pieni, ettei siellä itseään telomatta mahdu vaatteitaan riisumaan, se tehdään välittömästi kodin ulkopuolella. **

Omanarvontuntoani kiillottaakseni haluaisin myös ohimennen sivulauseessa nopeasti kaikille epäilijöille huomauttaa, että minusta on kehkeytymässä verraton kartanlukija. Jopa suuntavaistoni on osoittanut olemassaolon merkkejä, mitä pitkään mahdottomaksi epäilin. Enää ei minua eksytetä sillä, että silmäni sidotaan ja minut pyöräytetään kahdesti ympäri. Nyt silmät avatessani tiedän, että vain pyörähtämällä kaksi kertaa vastakkaiseen suuntaan olen lähtöasetelmissa, enkä siis ensinkään huijattavissa.

* jollei niitä sitten riisuta sovituskopissa tai pukuhuoneessa

** Tarkennus: yleensä riisuuduttuani puen muuta vaatetta tilalle.


5. Me

Uskallan väittää, että alamme Jorman kanssa olla suhteellisen tutut. Sinut suorastaan, uskokaa pois. Onhan siihen ollut matkaa, kyllä on kuulkaa matkaa tehty, jospa tietäisittekin, ja miksette tietäisi, minäpä nyt kerron teille kun niin hirveästi kuitenkin janoatte saada tietää.

Kun minä olen kyyhöttänyt lattialla vati edessäni ja oksentanut, Jorma on pidellyt hiuksiani. Kun elimistömme on ilmaissut mielipiteensä ruokavaliostamme ja tuottanut kunnioitettavat kaasunsa, olemme nopeasti löytäneet niille paikkansa kaasujen ranking-listalla (ja avanneet ikkunan). Olemme haistelleet toistemme sukkamehut, puhkoneet rakkulat, rasvanneet jalkasienet, sietäneet hoitamattomat pingviinilookit (ks. kohta 2) ja irrotelleet kesivät nahansuikaleet toistemme selistä. Olemme kestäneet likaisuutta, väsymystä, nälkäisyyttä, koti-ikävää, stressiä, erimielisyyksiä, ahtautta ja ylipäätään toistemme naamoja yhtäjaksoisesti jo yli viiden kuukauden ajan ilman muiden ihmisten säännöllistä seuraa tai omia harrastuksia. Kyllä kuulkaa. Kyllä on sankarillinen suoritus nyt tämä. Ihan tekee mieli itseään päähän taputtaa.

Olemme opetelleet toisiamme. Täällä siihen on kosolti aikaa ja loputtomasti mahdollisuuksia. Tiedän että Jorma on uuvuttavan hajamielinen, stressaantuu ilman suunnitelmaa, väsyy matkusteluun minua nopeammin ja on nälkäisenä kärttyinen. Minä toki olen meistä se täydellisempi, mutta näin tavattoman pitkän yhteiselon jälkeen jopa minun vähäiset puutteeni ilmoittelevat itsestään. Jorma taitaa aavistaa taipumukseni odottaa oikeita sanoja oikealla hetkellä, hän tunnistaa hienoiset vähäeleiset merkityksettömät tuskastumiseni vääriin paikkoihin jätetyistä tai hukkaan joutuneista tavaroista, hän tietää miten suloisesti hidas ja ihastuttavasti seikkaperäinen olen ja kuinka virkistävän eriskummallisesti ihminen voikaan annoskateudesta ravintolassa kärsiä. Mutta niin odottamattomasti on käynyt, että todellisia riitoja meillä on harvoin ja haasteet ovat olleet vähäisempiä kuin mihin olimme valmistautuneet.

Niin outoja emme kuitenkaan ole, ettemmekö riitelisi typeristä, loukkaantuisi turhista, etsisi omaa etuamme, olisi kärsimättömiä ja käyttäytyisi sopimattomasti, koska ihmisiä me läpikotaisin olemme. Silti olemme yhä Me. Olemme Me vielä sittenkin, kun alamme tiedostaa miten hirvittävän paljon merkitsee Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

6. Vaeltaminen

Minulla on uusi lempiharrastus. Annan siitä vihjeen: katso kappaleen otsikko.

"Tärkein syy vaeltaa on päämäärän saavuttaminen ja itsensä voittaminen sekä siitä seuraava palkinto, joka on ruoka" (Jorma Polvi, 2016). Viisas mies se Polven Jorma. On mahtavaa lähteä, kulkea ja tulla perille. Puhumattakaan upeasta luonnosta, jossa lähteminen, kulkeminen ja perille pääseminen tapahtuu. Siinä sitten köpöttelet menemään, natustat pähkinöitä, katselet valon liikettä sananjaloissa, kuuntelet joen solinaa ja koet vapauttavaa irtoamista koko kiireisen maailman sykkeestä. Ja, tuota, voi tietenkin olla että rinkkasi hiertää, voi olla että kahdeksan tuntia silkkaa nousua alkaa jossain vaiheessa tympiä, ja niinkin voi käydä että retkipatja on niin ohut, että lantiotasi jomottaa jo ennen puoltayötä, ja kea-papukaijat pitävät sinut huudoillaan ja telttakankaan kiskomisillaan hereillä ja varpaidesi väliin pulpahtelee rakkoja kuin pannukakkuun kuplia, mutta eipä ajatella nyt sellaisia vähäpätöisiä proosallisuuksia, vaan lähdetään liikkeelle. Näette sitten itsekin, miksi se kannattaa.

Ensin lähdetään Fiordlandiin noin 60 kilometrin Greenstone-Caples-loopille, joka on tallusteltavissa kolmessa tai neljässä päivässä ja tarjoaa 15 dollarilla mökkimajoituksen patjoineen niille, jotka eivät välitä kanniskella telttaa mukanaan. Helppo ja miellyttävä aloitus vaeltajan kuin vaeltajan uralle, enimmäkseen varjoisa, laaksoissa kiemurteleva helppokulkuinen polku, omaan makuuni ehkä hivenen tylsä, mutta minä viihdynkin ylhäällä vuorilla paremmin kuin alhaalla niiden välisissä laaksoissa. Tässä muutama makupala:

Seuraavaksi siirrytäänkin hieman haastavampaan maastoon Kepler Trackille, yhdelle Uuden-Seelannin kuuluisista Great Walkeista. 60 kilometriä tämäkin ja helppo sikäli, että tekee edellisen lailla täyden ympyrän. Nyt on kuitenkin budjettimatkaajan syytä pakata teltta mukaan, sillä mökkimajoitus kustantaa pöyristyttävät 54 dollaria yöltä. Leiriytyminen maksaa liikaa sekin, mutta 18 dollariin on sentään köyhemmälläkin varaa. Raskaita päivämatkoja pitää kuitenkin telttailijan olla valmis päihittämään, sillä leirintäalueita on vain kaksi, eikä telttaa saa Great Walkilla minkä tahansa puskan juureen pystyttää. Keskimmäinen päivä on tuntikausia kestävän nousun ansiosta uuvuttava, loputon ja upea.

Paikat pitää sekä mökeille että leirintäalueille varata etukäteen, mikä on kinkkistä, sillä Fiordlandissa sataa 200 päivänä vuodessa, eikä todellakaan mitään herttaista tihkua. Olimme kuitenkin onnekkaita: saimme paikkamme varattua vain päivän varoajalla, ja polut olivat yllättävän väljät. (Ei meillä mitään ihmisiä vastaan ole, kunhan pysyttelevät poissa maastosta silloin kun me sinne menemme.) Ilma oli täydellinen.

Ja mikä vaellus! Yksi parhaista!

Brod Bayn leiripaikan lähettyviltä

Jonkin tällaisen takia soisin olevani aamuihminen

Olen kerta kaikkiaan rakastunut alppimaiseman jylhään yksinäisyyteen. On outoa nousta metsästä vuorelle, sillä puusto harvoin harvenee ja tasaisesti mataloituu; useammin puut vain äkkiä loppuvat, aivan kuin jättiläisparturi olisi jättiläissaksilla leikannut symmetrisen rajan vuoren kylkeen. Tuon rajan yläpuolella on pelkkää paljasta ja sanomattoman alakuloista kauneutta.

Mihinkäs te sitten haluatte? No McIntosh-loopille totta kai. Tästä selvitään päivässä. Lähdetään liikkeelle Glenorchysta ja noustaan määrätietoisesti seuraavanlaisten näkymien ylle:

Paikka kuin luotu nuudeleille!

Lopuksi ajattelin viedä teidät ehdottomalle eteläsaaren suosikkipäivävaelluksellemme. Se on rankka, voivuttava ja jokaisen askelen arvoinen Isthmus Peak Lake Hawean ja Lake Wanakan välissä. Valtaamme piikin yli 30 asteen paahteessa. Ei varjoa. Vesi loppuu kesken. Päänahka palaa. Mutta katsokaa!

Tältä näyttää ihminen, joka luulee (toivoo!) jo päässeensä huipulle.
Varsinainen huiputuskuva on paljon vaatimattomampi ja selvästi läkähtyneempi.
Katsokaa kohdan 2 pingviiniä.

Sitä saattaa vaeltaessa tietysti törmätä sellaiseen ilmiöön kuin varustekateus. Tiedättekö sen tunteen, kun oma varustelu näyttää naapurin varustelun rinnalla kerrassaan riittämättömältä?

Tässä on meidän teltta, yli 20 vuoden ikään edennyt konkari:

Tässä on naapurin teltta, keltanokka noviisi:

Puhumattakaan makuupusseista. Minulla oli hirmuisen nolostuttava jättiläissäkki, Jormalla niin säälittävän ohut Suomesta kannettu ruipelo, että sen kaveriksi piti rullata rinkkaa mukaan päiväpeite autosta. Retkipatjapulman ratkaisimme ostamalla kummallekin kaksi viiden dollarin joogamattoa (ja yön tullen sen myös tunsi). Noh, enkös minä juuri ollut se välineurheilun vastustaja?


7. Reissuromantiikasta

Kuka höyrypäinen saippuakuplamaailmassa elelevä näkyjennäkijä on koskaan keksinyt liittää yhteen reissailun ja romantiikan? Romantiikka kuvaa reissailua yhtä hyvin kuin kalvakkuus neonvärejä. Kun illalla yhdeltätoista yrität sateessa ja tuulessa kiristää pressua auton ikkunoiden eteen, et ehkä pääse tilanteen epäilemättä ansaitseman romantiikan tasolle. Kun kinastelet matkakumppanisi kanssa siitä, mitä seuraavaksi tehdään ja kuinka usein maisemaa vaihdetaan, et välttämättä tavoita matkailun romanttisinta henkeä. Kun syöt jälleen kerran makrillia ja makaronia, vaikka mielesi tekisi uunilohta ja lohkoperunoita ja hunajamelonisalaattia ja uuninlämpimiä sämpylöitä, et kiitä luojaasi reissailun ensisijaisesta romantiikasta. Puhumattakaan niistä hetkistä, jolloin auton lokasuoja irtoaa ja jokainen kenkäpari on sateesta likomärkä ja rinkka hiertää punaiset laikut vaeltajan lantioon.

Reissailussa on paljon kiehtovia piirteitä, sen vapaudessa ja odottamattomuudessa, mutta romantiikka hukkuu arkisiin haasteisiin ja vastoinkäymisiin, likaisiin hiuksiin ja kurniviin suoliin. Näiden haasteiden perimmäisin syy kumpuaa juuri siitä samasta vapaudesta, joka tekee reissailusta myös vastustamattoman kiehtovaa: siitä, ettei ole mitään pysyvästi omaa.

Mutta sitten on niitä hetkiä. Niitä täydellisiä. Hetkiä, jolloin kyllä, hiertymät punoittavat ja ruoka on sitä yhtä ja samaa, mutta kaiken sen läpi loistaa puhdas olemisen ilo ja silkka elämisen kauneus. Hetkiä, jolloin hiertävillä rinkoilla ei ole kerta kaikkiaan mitään väliä. Sitä herää teltassa varhain aamulla paikat kivistäen ja näkee jo valosta telttakankaassa, että aamu on hillittömän kaunis. Sitä keinottelee kosteat kengät jalkaan ja kävelee rantaan, ja siihen sitten pysähtyy. Pysähtyy ja katselee vain, hyvin hiljaa, koska sittenkin niitä hetkiä on, vaikka harvassa: hetkiä, jolloin tietää, ettei ole mitään niin totta kuin reissailun romantiikka.

Sardiinitölkissä

Tämä on pieni maa. Se on Suomea pienempi, Kiinaan verrattuna kuin sardiinitölkki valtamerialuksen rinnalla mutta hölmömmän muotoinen, kuin vesiämpäriin kumottu uuden vuoden tina. Niinpä kysyn nyt, miten yksi ainoa sardiinitölkki on voinut saada kaiken? Kaiken! Leijonanosan! Vaikka eihän leijonanosa mahdu sardiinitölkkiin! Kokonaiset järisyttävät vuoristot! Meren, vesiputoukset, kirkasvetiset järvet, taimenia pursuilevat joet ja keltaiset höyryävät lammikot! Tasangot ja kukkulat! Täydelliset unelmalomarannat keskellä ei-mitään! Sademetsät ja sadan muun lajin metsät, niityt, peltolakeudet, saaret, kuumat lähteet ja jäätiköt! Vanhat kaivokset ja energiset kaupungit! Jopa neljä vuodenaikaa!

Puhumattakaan kaikesta tästä vastaanottavaisuudesta ja turvallisuudesta. Merissä ei ole haita eikä maalla käärmeitä. Leirintäalueen vessaan tai kirjaston pöydälle voi huoleti jättää läppärit ja tabletit latautumaan sillä välin, kun itse piipahtaa pizzalla. Ihmiset kuskaavat liftareita sinnekin minne eivät itse ole menossa, lainailevat telttoja ja pysähtyvät tienposkeen juttusille. Kuinka sietämätöntä.

Revontulet, niinhän te nyt sanotte, ne ovat sentään Pohjolan oma juttu.

Pötyä. Näiden taivaalle leväytetään ilmiö nimeltä southern lights, ja siinä sitä mennään.

Mutta kyllä nyt sentään, näin te tietysti ajattelette, kyllä koivut, apilat ja hyttyset ovat yksinomaan pohjoismaalaisten tavaramerkkejä, niitä et muualta löydä.

Kyllä löydät. Uudesta-Seelannista todellakin löydät.

Pari kaveriamme, jotka kerran täällä kävivät, totesivat, etteivät keksi kerrassaan mitään paikkaa Suomessa, minne uusiseelantilaiset veisivät. Uudessa-Seelannissa on kaikkea sitä mitä meilläkin, vain 20 kertaa uljaampana.

Paljon perää. Suomi ja Uusi-Seelanti muistuttavat toisiaan niin paljon, ettei vertailu ole samaan tapaan kohtuutonta kuin Suomen vertaaminen Intiaan. Maiden koot, asukasmäärät, vuodenajat, hyvinvointivaltiojärjestelmä, terveydenhuolto, koulutus, verotus, hintataso, liikennekäyttäytyminen, puhdas luonto ja ilmasto, raikas juomakelpoinen hanavesi, kestävän kehityksen ja ekologisten elämäntapojen huomioiminen sekä jokseenkin luonnonläheinen kansa ovat molemmille yhteisiä.

Uusi-Seelanti on kuitenkin Suomea paljon monikulttuurisempi, ja täällä vähemmistökulttuurilla (maoreilla) on vahva jalansija. Lapsia opetetaan enenevässä määrin kotikouluissa. Ilmasto on omavaraisuuteen kannustava: omasta hedelmätarhasta voi hakea lähes joka kuukausi jotakin tuoretta ja vastakypsynyttä, kasvimaan sato on runsas ja kotieläinten pitäminen helppoa. Maataloudella on yhä vahva asema, ja tilat ovat pöyristyttävän suuria. Häpeäkulttuuri puuttuu, omasta ollaan ylpeitä (no voi ihme!) ja turismi on voimakas ja pitkälle viety osa maan taloutta. Täkäläiset ovat suomalaisia sosiaalisempia, rennompia ja välittömämpiä. Ja kyllä, toisin kuin Suomessa, näillä nurkilla on myös mannerlaattojen tutisuttavia kohtauspaikkoja, ja pohjoissaarella Mount Taranakin pitäisi laskelmien mukaan purkautua seuraavan 50 vuoden aikana. (Pian tämän kuultuamme varasimmekin lauttalippumme eteläsaarelle.)

Niin hyvässä kuin pahassa Suomelta siis puuttuu paljon sellaista mitä Uudella-Seelannilla on, mutta en ajatellut lannistua. Nyt aion keksiä edes yhden puutteen tästä maasta. Puutteita pitää olla. Jos jokin, niin puutteiden etsiminen ja havaitseminen on omaleimainen ja keskeinen osa suomalaista luonteenlaatua.

TÄÄLLÄ EI OLE MÄMMIÄ.

Ei mämmiä! Puute! Ei se mikään puute ole! Mämmi on pahaa! Mutta täällä ei ole mämmiä vaikka meillä on ja silloin se on puute!

Täällä ei myöskään ole ainoatakaan niin komeaa kirjastoa kuin Seinäjoen Apila. (En ole tarkistanut maan jokaista kirjastoa. Olen käynyt kolmessa. Olen varma, ettei täällä ole Apilan voittanutta.)

Uuden-Seelannin mökkielämä on Suomen vastaavaan verrattuna onnetonta tuherrusta.

Makkarakulttuuria ja -valikoimia käy ihan sääliksi.

Pizzat ovat Suomessa parempia.

Maassa, jossa toimii Fonterra-meijeri (maailman suurin yksittäinen maidon viejä), luulisi jäätelö- ja juustovalikoimien ulottuvan taivaanrantaan saakka, mutta ei. Suomalaisen marketin pakastealtaat ja kylmäkaapit päihittävät täkäläiset 10-0.

Saunat puuttuvat. Vanhat puutalokaupungit puuttuvat. Omaleimainen arkkitehtuuri puuttuu. Ruisleipä puuttuu, vaikka täällä pehmoista tummahkoa pullaleipää ruisleiväksi hyväuskoisesti (=kerettiläisesti) kutsutaankin. Avantouinti puuttuu, marjastus metsissä ja nevoilla puuttuu ja historialliset linnat puuttuvat, ja siis meillä Suomessahan on sentään NELJÄ restauroitua linnaa.

Suomessa kuuma ja kylmä vesi tulevat samasta hanasta.

Täällä hiihtäminen on mahdollista joillakin alueilla, mutta yleisesti ottaen harvinaista.

Netti- ja puhelinliittymät eivät pääse millään tasolla kilpailemaan suomalaisen tarjonnan kanssa. Rajaton netti on outo käsite, eikä verkko ole likimainkaan yhtä kattava kuin Suomessa.

Voi pojat kuinka monta puutetta. Voi pojat kun tuntuu nyt suomalaiselta. Voi pojat miten hieno maa se meidän Suomi oikein on.

Sitä paitsi täälläkin meitä edustaa Marimekko. Nähty on. Kirjastossa osui äänikirjahyllyssä silmään Tove Jansson, elokuvaosastolla Klaus Härö ja Aki Kaurismäki. Niin että osataan sitä meilläkin.

Suomessa on myös enemmän eläimiä. Karhut ja sudet, ilvekset ja ahmat, porot ja saukot ja majavat, ei löydy ahmoja näiltä main. Löytyy vain ikäviä hylkeitä, satamäärin hylkeitä rannikolta Kaikouran pohjoispuolelta, ai että miten ikäviä, ne isot kosteat luottavaiset silmät ja utelias tuijotus, ja ne kuutit! Kaikkein ikävimpiä! Todella vastenmielisiä!

Meillä on sentään saimaannorppamme, kuka yllä kuvattuja otuksia nyt kadehtisi, eihän niitä saa mennä 20 metriä lähemmäskään, vaikka sen luimme tauluista vasta poistuttuamme rannalta, missä käytännössä kompastui lähimpiin hylkeisiin.

Entä Uuden-Seelannin klassinen tunnuseläin, kiivilintu, mitä ihmeellistä siinäkin on, lintu joka ei osaa lentää. Kävimme Hokitikan National Kiwi Centerissä katsomassa tätä hämmästyttävän isoa ja pörhyläistä yöeläintä. Kahta oikeastaan. Siellä ne pimennetyssä huoneessa työntelivät pitkää nokkaansa multaan ja juosta pinkoivat kuin kyyryssä edestakaisin, kunnes Jorma päästi hampaidensa välistä korkean sihisevän vihellyksen ja naaraskiivi pysähtyi, ojentui täyteen mittaansa ja päästi karhean, käheän, äärimmäisen epäfeminiinisen rääkäisyn. Kyllä minä sanon, ei ole luonnollista ollenkaan linnun noin sympaattinen olla! Kun on liian sympaattinen, kuolee kohta sukupuuttoon. Vain vajaa viisi prosenttia luonnossa kuoriutuneista poikasista saavuttaa aikuisuuden, koska eräänä päivänä kauan sitten muuan ajatus sai alkunsa: tuodaanpa uniikille saarelle muutama kärppä. Saarelle, jonka ainoat maanisäkkäät noihin päiviin saakka olivat olleet lepakoita. Miljoonien kiivien populaatio on supistunut 70 000:een. Kovin kärppänä.

Katsokaamme nyt muutamaa kuvaa hieman tarkemmin.

Eroaako Pororari River Westcoastilla nyt niin sanottavasti Seinäjoesta? Ei eroa!
Ihan on samannäköistä! Vettä ja pusikkoa!

Entä Pancake Rocks -luonnonmuodostelma Westcoastilla? Mikä siinä nyt on niin ihmeellistä? Olen ikäni kanniskellut kiviä pelloilta traktorinkärrylle. Niistä saisi kasattua triplasti niin korkeita torneja kuin nämä tässä ja vähintään yhtä näyttäviä, mutta ilman bussikuormittain näkyä töllistelemään saapuvia kiinalaisia.

Ahaa, ja tämä Hokitika Gorgehan muistuttaa ällistyttävästi kotikyläni Santajärveä! Vettä on molemmissa tietyllä rajatulla alueella ja rantakalliolla voi istuskella auringosta nauttien. Hyvä on, vesien värityksessä saattaa olla pieniä eroavaisuuksia, mutta vain tosinipottajat kiinnittävät huomiota ruskean ja turkoosin veden eroihin. Sitä paitsi mutainen vesi on turkoosia merkittävästi lämpimämpää. Ja Santajärven rannalle voi sentään pystyttää mökin ja mökin kylkeen saunan ja saunan kylkeen grillimakkarapyhäkön. Niin!

Sitten on Lake Matheson, jonka pinnasta heijastuvia vuoria itseni kaltaiset HC-turistit sankoin joukoin käyvät kuvaamassa. No, onko täydellinen heijastus, onko? Ei ole. Pilviä on vuorilla vaikutelmaa turmelemassa, niin että ei se tämäkään ilmestys niin kummoinen ole.

Ja seuraava potilas. Pahainen nyppylä Lake Hawean rannalla aamutuimaan. Eiköhän Punkaharju pistä kampoihin.

Lisää kiviä. Joko mainitsin keväiset kivienkeruu-urakat kotipelloilla? Samanlaisia ne kaikkialla ovat. Kivet, siis. Jossakin ehkä hieman rosoisempia... multaisempia... vähemmän käteen sopivia, vähemmän täydellisiä, vähemmän meren sileiksi hiomia, mutta ei kaikkialla voi olla Tasmanian merta kiviä pyöristelemässä! Ei mitenkään voi olla!

Kas, Mt Cook ja Mt Tasmankos ne siinä. Uuden-Seelannin korkein kaksikko.
Jaa-a. Pannaanpa rinnalle Jouppilanvuori, eikä eroa ole muussa kuin korkeudessa ja vuoren syntytavassa. Eli ei eroa juuri lainkaan. (Huomauttaisin myös, että Jouppilanvuori on helpommin saavutettavissa. Mt Cookille pyrkivistä joku aina heittää henkensä.)

Mitäs se tämä on? Näköalaa maisemareitiltä Wanakasta Queenstowniin, kyllä kyllä, mutta mitä muuta? Tuommoinen kuivankoppura laaksonmutka ja jokunen dramatiikkaa tavoitteleva pilvenmötkylä. Olkoon minun puolestani.

Lisää näköalaa Queenstownin itäpuolelta. No okei, ihan on kohtuullista katsottavaa, mutta tuommoisen maaston hintana ovat hengenvaarallisesti mutkittelevat tiet. Meillä sentään tiedetään kuinka teistä tehdään suoria. Pohjanmaalla varsinkin.

Siellä jossain nyppylöiden takana ja vuorten keskellä lymyää Queenstown. Ei Suomessa tuolla tavalla. Kyllä meillä kaupungin näkee jo kaukaa, yhtään ei tarvitse arvailla ollaanko jo perillä ja minkä vuorenrinteen takaa se kaupunki lopulta säikähdyttävästi eteen mätkähtää. Kauas näkyvät asutuskeskukset Suomessa, avointa ja rehtiä peliä pelataan.

Onko kovin hienoa että kaupunki, sellainen kuin Queenstown, pötköttää postikorttimaisemassa, vuorten ympäröimänä ja järvien keskellä? Se tietää vain päättymättömiä turistilaumoja, täyteen buukattuja hostelleja, roskia ja mekkalaa, siivottomia vessoja ja kuormitettuja Wi-Fi-yhteyksiä. Hankaluuksia se tietää kanssa, ainakin 30 asteen ylämäkiä esimerkiksi, sellaisia joille jätetään auto päiväksi ja puolenyön korvilla autolle palatessa tajutaan, että bensa on tankissa samassa kulmassa mäen kanssa. Onko se sitten hauskaa, juoksuttaa bensaa vesikanistereilla autolle lähimmältä huoltoasemalta?

Ja kallista on kaikki, kamalan kallista, suihkustakin saa maksaa kymmenen dollaria ja kuuden dollarin leirintäalueesta kympin, mutta maksaa pitää, koska valvonta on tiukkaa ja muualle kuin leirintäalueille parkkeeratut matkailuautot tai farkkuautoissa koisivat budjettireissaajat saattavat aamulla herätä 200 dollarin sakkolappu tuulilasissa, eikä sellaista riskiä halua budjettimatkailija ottaa. Suihkuista emme kuitenkaan maksaneet. Peseydyimme leirintäalueen järvessä, joka oli ennenkuulumattoman lämmin muihin kirkasvetisiin kraaterijärviin verrattuna.

Moke Laken leirintäalue Queenstownissa sijaitsi tietysti siedettävissä maisemissa ja otti vieraansa vastaan lempeän ja aurinkoisen naishahmon muodossa, mutta eipä nyt innostuta. Kristiinankaupungin camping-ranta on ylen herttainen sekin. Erityisesti jättitötteröitä myyvän kioskinpitäjän epäystävällisyys on kokemisen arvoinen asia; tekijä, joka toivottavasti tuo jatkossakin lukuisia matkailijoita vanhan puutalokaupungin merenrannoille tötteröistä ja epäystävällisyyksistä nauttimaan.

Niin niin, saman leirintäalueen lähiympäristöä. Käykääpä Kristiinankaupungin campingilla. Käykää siellä. Kun tilaatte tötteröänne, esittäkää sellaisia kysymyksiä kuin "kuinka isoja pallot ovat" ja "saisinko lakritsin alle ja nougatin päälle", niin saatte samalla hinnalla mahdollisimman paljon irti miekkosen antiystävällisyydestä.

Jaa. No. Näköala kohti Glenorchya ja Fiorlandin kansallispuistoa. Melkein kuin Inarinjärvi mutta vaatimattomampi.

Sama Inarinjärvi.

Sellaisen rantakaupungin kuin Hokitikan etuna ovat tietenkin kaikenkarvaiset rantatapahtumat. Vastikään siellä karkeloitiin ajopuuveistosfestareiden tunnelmissa. Mutta onhan meilläkin. Meillä on Miina Äkkijyrkkä.

Toinenkin ajopuuveistos.

Queenstownissa osallistuimme ilmaiseen Rural Games -tapahtumaan, missä seurasimme satojen merinolampaiden kujanjuoksua kaupungilla. Keritsemiskilpailussa nopein keritsijä parturoi lampaansa alle 20 sekunnissa, kananmunasta otettiin koppi rikkomatta munaa ennätyksellisen 64 metrin päässä heittäjästä, kirsikankiviä syljettiin 12,5 metrin päähän ja 500 kiloa hiiliä lapioitiin parikilpailussa alle 41 sekunnissa. Vastaavanlaisia A&P-kisailuja järjestetään Uudessa-Seelannissa kesäaikaan lukuisia.

Suomessa ei ehkä syljeskellä kirsikankiviä, mutta Suomessa kannetaan eukkoja.

* * * * * *

Jälkihuomautus. Muistuttaisin lukijoitani siitä, että kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi. Ei jää sitten epäselväksi Suomen ja Uuden-Seelannin mitätön erilaisuus.