Liian kuuma ja kostea

Luimme jostakin, että Kambodzassa vallitsee kolme ilmanalaa. Kuuma, liian kuuma sekä liian kuuma ja kostea. Meitä lykästi. Saimme viimeisen.

Jos Uudessa-Seelannissa sattuikin joskus käymään niin, että suihkussa käyntien väli venähti viikkoon, Kambodzassa asia on korjaantunut. Täällä ei ole millään muotoa tavatonta sukeltaa viileään suihkuun kolme neljä kertaa päivässä.

Ei sillä, että siitä liiemmälti apua olisi. Olo on kaiken aikaa hieman liian liukas ollakseen miellyttävä. Kuumuus on paksua, tahmeaa ja kyltymätöntä. Se velloo ja hyllyy, eikä sillä ole mitään tekemistä kuivan kesäisen porotuksen kanssa. Se on kaikkialle tunkeutuvaa ja vuorokaudenajasta riippumatonta läkähdyttävää kosteutta. En ole taipuvainen hientiputteluun, mutta kun täällä istun minishortseissani ravintolassa tai tuk-tukissa, jätän nahkapenkkiin itsestäni muistona märät reidenjäljet. Kaupungeissa hajut hautuvat kaduilla, koko Phnom Penh tuntui löyhkäävän katuojilta, jätteiltä, ruualta, pakokaasuilta, viemäreiltä ja kalamarketeilta.

Hyvä puoli sadekaudelle ajoittuvassa vierailussa on nimenomaan sateisuus. Sateet ovat ajoittaisia, yleensä suhteellisen lyhytkestoisia, vähänlaisesti harmia aiheuttavia ja tavattoman hauskoja. Kun monsuunisateen jyhkeä seinämä vyöryy kaikella voimallaan alas, on maailma pelkkää rummutusta ja kohinaa. Trooppinen taivaasta kumottu tulva suorastaan vaatii juoksemaan sisäänsä. Polut muuttuvat nilkansyvyisiksi kanaviksi, banaanipuut nuokkuvat vesivirtojen alla, on uskomattoman lämmintä ja tekee mieli vain nauraa ja juoksennella läpimärkänä ja riemusta päättömänä edestakaisin.

Kanaperhe pitämässä sadetta suihkukatoksessa

Ukkosmyrskyt ovat ehkä vielä mahtavampia, se mieletön jytinä kun taivasta revitään kappaleiksi, korvissa humisevat paukahdukset, salamoiden tiheät leimahdukset, bungalowin lattian kirjaimellinen tärinä ukkosen jymistessä ja vesi, joka usein sataa sisälle asti. Silloin jos koskaan pitää kipittää uima-altaaseen. Pisarat roiskuvat veden pinnasta, vesi tuntuu kerrankin ihanan lämpimältä eikä liian kuumalta, hedelmäpuiden lehdissä ropisee, hiukan pelottaa ja kovasti ihastuttaa, ja kaikki on hetken aikaa niin totta ja elämänmakuista, että herää miete, kokeeko ihminen kenties olevansa eniten olemassa juuri sateella.

Mahtipontiset ukonilmat eivät kuitenkaan ole Kambodzan pelottavin piirre. Vaarat löytyvät paljon lähempää. Yleensä kylpyhuoneesta.

Ja hieman läheisempi silmäys:

Jos kylpyhuoneessa on sekä sammakko että Elina, jompikumpi on väistämättä väärässä paikassa. (Yleensä sammakko on siellä ensin, joten se väärään paikkaan tunkeutuja olen sitten vissiin minä.) Muitakin vaaroja on, mutta ei yhtä varteenotettavia. Vain käärmeitä, hämähäkkejä ja krokotiileja. Ai niin, ja eilisiltana tapasimme amerikkalaisnaisen, joka oli juuri harjanvarrella kajauttanut ulko-ovelleen skorpionin.

Bungalow-elämä on siis autuasta ja rentouttavaa, mutta joka suuntaan reikäiset paalumajat tuntuvasti lisäävät (sammakko)vaaran mahdollisuutta. Muutoin emme valita. Olo on kuin keskellä eksoottista tropiikkia. Ruo'oista, lehdistä ja bambusta kokoon solmittuja, korkeiden paalujen varassa nököttäviä majoja banaanipuiden siimeksessä, sirkkojen siritystä, sammakoiden kurnutusta, liskojen vilahtelua paaluja pitkin ylös alas ja gekkojen kummallisia huutoja. Sängyn päälle lasketaan yöksi moskiittoverkko. Tuuletin hurisee. Suihkun vesi virtaa kookospähkinään poratuista rei'istä. Vieressä virtaa laiska joki ja ravintolan terassia kirjovat leposohvat.

Samon Village, Kampot 

Paljon huonommin viihdymme suurissa kaupungeissa. Phnom Penh vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Aasian muut suurkaupungit - kiireiseltä, törkyiseltä ja epäviehättävältä. Kadut kuhisevat tuk-tukeja ja skoottereita, liikenne on kaoottista joskin hämmästyttävän elastista, löyhkät leyhyvät kujilla, torvet soivat ja buddhalaismunkit kaapuineen noutavat päivittäisiä lahjoituksia paikallisilta. Sekä päivä- että yötorilla riittää katseltavaa ja ostettavaa, sikäli kuin rinkkareissaajan rinkassa vielä on matkamuistoille tilaa. Tuotteet ovat halpoja eikä länsimaalaisilta yritetä kiskoa naurettavuuksia, mutta aina tinkimisen varaa on.

Phnom Penhissä ei voi käydä vierailematta Killing Fieldillä (Choeung Ek) ja S-21 (Tuol Sleng) -museossa. Maan julma, verinen, kommunistiseen hirmuhallitsija Pol Potiin kytkeytyvä historia, joka ei ulotu 40 vuotta kauemmas, käy näissä paikoissa ilmi kammottavalla tavalla. Noin kahden miljoonan kambodzalaisen systemaattisen kiduttamisen ja surmaamisen tapahtumapaikat järkyttävät ja puistattavat. Olen nyt vieraillut Puolassa Auschwitz-Birkenaussa, Maltalla inkvisitiomuseossa ja Kambodzassa Killing Fieldillä ja S-21:ssa, eikä jää epäilystäkään siitä, etteikö ihmisen brutaali julmuus olisi rajatonta lajia. Ja kaikki jonkin "jylhän" aatteen tai uskomuksen nimissä.

Valitettavasti ympäristön tuhruisuus ei täällä rajoitu vain isoihin asutuskeskuksiin. Kambodza on mahdollisesti törkyisin koskaan näkemäni maa. Niin maalla kuin kaupungissakin tienpientareet notkuvat jätteitä, upeatkin tuuheiden palmujen reunustamat hiekkarannat on pilattu lialla ja roskilla ja Mekong-joki ja muut vesistöt lainehtivat sameanruskeina - tai ellottavan vihreinä -, muovijätteistä turvonneina ja usein leväisinä tai öljyisinä ällöttävyyspesäkkeinä.

Jos kuitenkin pitää valita jätteillä varusteltu iso tai pieni kaupunki, valitsemme pienen. Kampot, Kep, Battambang, suorastaan viehättäviä paikkoja. Erityismaininta maaseudusta ja kalastajakylistä, joissa esimerkiksi Kampotin ympärillä skootterilla pyörimme. Kirjavia kalastusveneitä jokivarressa. Kruusattu temppeli. Suolapeltoja. Vesipuhveleita. Vanha nainen kalassa riisipellon laidassa vieressään kori täynnä pieniä litteitä sinttejä. Koulu, jonka oppilaat kilvan kajauttivat "Hello!", kun avonaisista ikkunoista äkkäsivät meidät pöristämässä ohi. Se oli kurkistus autenttisempaan Kambodzaan ja kirkkaasti yksi alueen kohokohdista.

Toinen käymisen arvoinen kohde skootteriajelijoille Kampotissa löytyy Bokor National Parkista, missä Bokor Hill Station seisoo jyhkeänä ja autiona. Ranskalaisten perustama hylätty kasinohotelli henkii menneiden aikojen loistoa enää hailakan surumielisesti mutta sitäkin aavemaisemmin. (Ainoa miinuspiste siitä, että hotelli on eräänlainen paikallinen nähtävyys, jolloin kajahtelevissa huoneissa ryntääviltä kirkuvilta ja kalkattavilta korealaisteineiltä ei kai voi välttyä.) Alueella oli muitakin lukuisia autiotaloja, joista osassa oli enää seinät pystyssä, sekä yksi alakuloinen katolinen kirkko.

Kepin pikkukaupungin liepeillä pystyi omin neuvoin tutkimaan luolia, ihastelemaan kirkkaanvärisiä veneitä, kiipeämään temppelille ja nuuskimaan kaupungin kuuluisan raputorin tunnelmaa. Halutessaan voi myös käräyttää säärensä skootterin suojaamattomaan pakoputkeen. Nyt vesikelloja siteisiin päiväkausia kiedottuani uskaltaisin kuitenkin suositella muunlaisia virikkeitä.

Skoottereiden vuokraus ja ajaminen on helppoa ja edullista: neljästä seitsemään Amerikan dollaria vuorokaudelta, mikä tekee kutakuinkin saman verran euroissa. On mukavaa nähdä maisemia, maaseutua ja teiden varsilla kasvoja, jotka puhkeavat ilahtuneen sydämelliseen hymyyn länkkärimopoilijat nähdessään. Hauskinta skootteriajeluissa on kuitenkin muiden tienkäyttäjien katseleminen. Mopojen tarakoilla ja sivukoreissa kuljetetaan mitä mielikuvituksellisimpia kuormia, jotka lähes poikkeuksetta uhmaavat jättiläismäisyydellään luonnonlakeja. Valtavia jääkuutioita, säkeittäin tölkkejä ja pulloja, rehupaaleja, metrimäärin lankkua. Groteskiudessaan hupaisimman näyn muodosti erään skootterin perään köysillä kiinni kieputettu sikalasti. Kaksi valtaisaa, vaaleanpunaista, sorkat ojossa elottomana makaavaa emakkoa oli siinä saateltuna vähemmän seremonialliselle viimeiselle matkalle.

Pakko meidän oli yhteen saareenkin tutustua. Koh Tonsay, Rabbit Island, on muka muotonsa perusteella täten nimetty, mutta karttaa aikani toljotettuani aloin tulla siihen tulokseen, että mielikuvitus on ehkä sittenkin hyvin kulttuurisidonnainen käsite. No, jonkun mielestä jänöä muistuttava saari oli yhtä kaikki varsinainen lomakylä. Veneellä sinne, jaloittelua, uimista, lounas ja kirjan lueskelua, veneellä takaisin, kahdeksan dollaria koko lystistä ja pikainen johtopäätös: kolme tuntia kambodzalaisella paratiisisaarella riittikin sitten meille.

Enemmän pidin pienestä liskosta, joka samana iltana vilisti hotellihuoneemme seinällä napsimassa hyönteisiä.

Tällaisessa maassa ja bungalow-paratiisissa on helppo uskoa, miksi ihmiset, energisetkin, niin mielellään vain löhöttävät aurinkotuoleissa, lukevat kirjoja, hörppivät kylmiä juomia, lilluvat hotellien uima-altaissa ja ylipäätään taantuvat laiskottelun tasolle. On liian kuuma oikeasti tehdä mitään, aivot paistuvat päähän ja ruumis muhiutuu hikiseksi, liukkaaksi, turpeaksi mötkäleeksi, joka tuntuu normaalia isommalta ja ikävämmältä ja jolla ei oikeastaan halua tehdä mitään. Päiviä ei jaksa kyllästää aktiivilomailijan ohjelmalla, vaelluksilla, kiipeilyillä, museoilla, eläintarhoilla, millä sen aktiivilomailija sitten yleensä kyllästääkään. Yksi lähtö päivässä torille (missä voi vain vetelehtiä ympäriinsä ja silti kuvitella olevansa jollain asialla ja näkevänsä paikallista elämänmenoa), skootteriajelulle (jolloin voi vain istua mojottaa paikoillaan ja vieläpä hyvällä omallatunnolla, koska silti viilettää paikasta toiseen halki vaihtuvien maisemien), jokiristeilylle (missä tietysti vain nojaillaan reelinkiin) tai uimarannalle (jes! Uusi löhöilypaikka, jonka ansiosta kukaan ei voi syyttää minua pelkästään hotellilla makoilijaksi!) on jo omanlaisensa ponnistus. Tai ehkä olemme vain olleet matkalla liian kauan. Mutta vasta nyt olemme aloittaneet matkustelun lomailuvaiheen. On nimittäin räikeä valhe luulla, että matkailu ja lomailu muodostaisivat jonkinlaisen synonyymiparin. Matkailu käy täydestä työstä.

Mutta lomailu matkaillessa, se tuntuu totta puhuen aika rentouttavalta. Miettiä uima-altaassa kelluessaan, meneekö seuraavaksi lukemaan kirjaa, pelaamaan Jorman kanssa kännykällä Menolippua, syömään kevätrullia vai kokeilemaan verannan riippumattoa.

Ote päiväkirjastani: On jo pimeää, salamat välähtelevät taivaanrannassa. Mustalta mereltä valkoiset aallonharjat huuhtoutuvat kohahdellen rantaan. Tropiikin tuuli on lämmin ja suolainen.

Kautta kookaburran

Kuvitelkaa puolen vuoden maaseutuloma. Kuvitelkaa luonto, tähtitaivas, hedelmätarhat, yötuuli ja uneliaat usvat vuorilla. Sitten kuvitelkaa miljoonakaupunki. Kuvitelkaa sähköinen kuhina, kaupungin rautatieverkosto, juoksut junille, ylelliset myymälät ja pilvenpiirtäjät. Kuvitelkaa itsenne mäiskähtämään raukealta maaseudulta tähän sykkivään suurkaupunkiin. Siirtyminen Uudesta-Seelannista Sydneyyn tuntui suunnilleen samalta.

Ensimmäinen päivä Sydneyssä oli silkkaa tokkuraista toikkailua. Jätimme rinkat päärautatieasemalle säilöön, laahustimme Hyde Parkiin ja mätkähdimme nurmikolle täydentämään Christchurchin lentokentällä edellisyönä kokoon kerättyä kolmea yöunituntia.

Sittemmin merkittävästi virkistyimme, mutta sanottakoon aikamääristä Sydneyssä sen verran, että kymmenen päivää on ruhtinaallinen, lähestulkoon ylimitoitettu annos kertamatkailijalle. Sydney on mukava ja helppokulkuinen merenrantakaupunki, jolla on runsain mitoin tarjottavaa, mutta muun muassa hintataso pitää huolen siitä, ettei budjettireissaaja varsinkaan voi kaikkeen tarjolle pantuun tarttua.

Lähtekääpä nyt kuitenkin kanssani kaukaisen Sydneyn sisuksiin vilkaisemaan, mihin me Jorman kanssa tartuimme ja mitkä kokemukset mielsimme matkamme Australia-osion kohokohdiksi.

Eläimet!

Otsikoihin ei kai paranisi välimerkkejä viljellä, mutta kyllä viljelette tekin jahka tämmöiset Australialle ominaiset otukset Sydney Wild Life Zoossa tapaatte:

Tasmanian devil oli melko sympaattinen ilmestys, vaikka sillä onkin hurja nimi ja vaikka se kuvaa varten sonnustautui penseimpään ilmeeseensä.

Koala on mahdollista tavata virkeänä eukalyptuksensa latvuksessa töröttävänä tähystelijänä.

Useammin kuitenkaan ei.

Haaveksiva (tai mahdollisesti elämänhaluton) yellow-footed rock wallaby.

Hiukkaakaan liioittelematta voin sanoa, että tämä mikä-lie undulaatti on ollut veikeimpiä koskaan tapaamiani lintuja. Hyvin ystävällinen, pirteä ja tavattoman runsaalla ruokahalulla varusteltu veijari. Erityisen mieltynyt se oli gourmet-matoihin, joita saimme sille syöttää. Se istui Jorman olkapäällekin matojaan mutustamaan.

Katsokaa nyt tätäkin! Katsokaa! Kyllä teki mieli reppuun kahmaista ja kotiin kiidättää.

Nyt täytyy tunnustaa, etten tiedä vasemmanpuoleisen kaverin nimeä. Yhden jalkansa varassa se kuitenkin näytti paremmin viihtyvän kuin kahden. Nimiehdotuksia vastaanotetaan. Oikealla puolestaan nököttää kenties hauskimman niminen eläin, mitä olemassa on: kookaburra. Kookaburra! Kaikki yhdessä: kookaburra! Ja vielä! Kookaburra! Ei, älkää vielä lopettako! KookaburrakookaburraKOOKABURRAAA!

Tapasimme myös jättiläismäisen, kauhistuttavan krokotiilin, laiskan vompatin, pari hullunkurista vesinokkaeläintä, sammakoita, hämähäkkejä, pytoneita ja vaikka mitä muuta, mutta ylivoimainen suosikkimme oli sittenkin nokkasiili. Olisittepa nähneet! Siinä se tallusti menemään kiviä pitkin ja lipsi vellimäisen herkkuruokansa kitusiinsa pitkällä, matomaisella, nopeasti kiemurtelevalla kielellään.

Pääsimme joidenkin eläinten kanssa lähempiinkin tekemisiin.

Yllä näette esimerkkitapauksen siitä, miten vallabin silittäminen luvatta käy päinsä. Anna ensin kiinalaistätien unohtaa lukea kyltit, joissa pyydetään vierailijoita pysyttelemään polulla. Livahda sitten itse tätien perään. Poistu ennen kuin henkilökunta huomaa. (Minä tein saman. Vallabin turkki oli niin mielettömän pehmeä, että saattaisin vahingossa unohtaa lukea kieltokyltit joskus uudestaan.)

Jorma ja nokkasiili.

Jorma ja kala. Tämän kuvan kautta pääsemmekin siirtymään Sydney Sea Life Aquariumiin. Kuvassa Jorma tapaa akvaariokompleksin ensimmäisen asukin. Ja se Jorman. Vaikea sanoa, kumpaa tapaaminen ilahduttaa enemmän.

Meduusojen eriskummallista, verkkaista, ultimaattisen mystistä elämää voisin tuijottaa tuntitolkulla.

Hauska juttu Sea Life Aquariumissa oli se, että pääsimme myös suuriin tunneleihin veden alle katselemaan rauskujen, haiden ja vaikka minkälaisten muiden mahtavien olentojen lipumista yli ja ohi.

Mikä se sieltä lähestyy...

...ellei itse muumikala! (Tunnetaan myös nimellä merilehmä. Eikä ole kala. Nisäkäs on.)

Koralliosasto oli luonnollisesti laitoksen kaunein soppi.

Joitain elukoita voi tavata Sydneyn puistoissakin. Botanic Garden oli erityisen hyvä paikka bongailla päiväsaikaan lintuja ja pimeän tullen valtavia hedelmälepakoita.

Kiva puu puistossa

Lisäksi näimme opossumeita, mutta yritettyäni tarttua lähintä hännästä menetimme jostain syystä nopeasti näköyhteyden näihin touhukkaisiin eläimiin. Voin vakuuttaa, että häntä oli ylen pörheä ja kutsuvan näköinen.

Hotel Tyson

Jormalla on yksi kaveri. (Ja monta muuta, mutta tämä tarina kertoo siitä yhdestä.) Kaverin nimi on Tyson. Se lausutaan Taison. Tyson asuu Sydneyssä, vaikka Sydney ei ole edes Suomessa. Tyson käy päivisin töissä ja majoittaa iltaisin Elinaa ja Jormaa kotonaan. Tyson on ollut Suomessa monta kertaa. Ainakin 3 kertaa. Tysonilla on siellä kavereita. Muitakin kuin Jorma. Tyson syö mielellään hyvää ruokaa ja tarjoaa Elinalle ja Jormallekin. Elina ja Jorma söivät ainakin aasialaista ruokaa ja kengurupizzaa ja italialaista jäätelöä Tysonin kanssa. Ja sitten he söivät hampurilaiset kanssa. Se paikka oli nimeltään Mary's. Siellä jytkytti kova musiikki ja seinät oli piirretty tussilla täyteen kuvia ja kirjaimia ja sitten sieltä katosta roikkui tuhma kapine. Elina ei ollut koskaan nähnyt sellaista. Sitten Tyson vie Elinan ja Jorman katsomaan kaupunkia. Kaupunki on iso ja lämmin ja siinä vieressä makaa meri. Meri on vielä isompi kuin Sydney. Meressä asuu Nemo ja Dori. Tysonilla on auto. Auto on musta. Tysonin taloon pääsee pienestä portista. Se on niin pieni portti, että sen voi vahingossa unohtaa auki. Tysonin talossa asuu myös Joy. Sekin lausutaan ihan toisella tavalla kuin kirjoitetaan, mutta en nyt muista miten. Joy ja Tyson eivät ole naimisissa, koska Tysonilla on toinen tyttöystävä ja koska Joy puhuu niin paljon, ettei siinä ehdi naimisiin. Tysonin talo tärisee joka kerta, kun lentokone lentää siitä yli. Talo tärisee usein.

Kaupunki

Sydney on mukava kaupunki. Ei ehkä kaunein maailman suurkaupungeista, mutta sillä ehdottomasti on omat viehättävät piirteensä.

Palmu. St Mary's Cathedral. Tie. Mies.

St Mary's sisältä. (Huom. Ei tule sekoittaa aiemmin mainittuun Mary's-ravintolaan. Ei jytkytysmusiikkia, tussipiirroksia seinillä eikä tuhmia kapistuksia. Jos nämä paikat sekoittaa keskenään, seuraa miinuspiste kokeessa.)

Puistoon esille pantu... mm... installaatio.

Kuja. Kymmeniä tyhjiä lintuhäkkejä. Linnunlauluäänitteitä.

En nyt edes viitsi esitellä rakennusta sen tarkemmin. Olin salaa toivonut voivani jättää kuvaamatta maamerkin, jonka joka ikinen Sydneyssä kävijä ikuistaa. En pystynyt. Oli se kuviakin kauniimpi.

Olkoon, sanotaan se ääneen. Oopperatalo se on! Olen nähnyt Sydneyn Oopperatalon! Mitä lisäarvoa se minulle sitten tuokaan. Ehkä joku ottaa minut töihin siksi, että olen nähnyt Sydneyn Oopperatalon ja ottanut siitä kuvan. Tai ehkä ei.

Harbour Bridge.

Sydney Manlystä käsin.

Luonto

Australiassa kuuluisi olevan vaikka ja mitä. Jorma ja minä poimimme sen, mikä sattui sopivan matkan päässä olemaan. Royal National Parkin esimerkiksi. Coast track seuraili leppoisasti kansallispuiston rantoja. Se oli mukava ulkoilupäivä. Eväät repussa. Vompatinkakkaa hiekkakivellä. Merituuli, joka vei Jormalta sukan.

Wedding Cake Rock

Ennen viimeisiä kuvia on varmaan aiheellista tunnustaa, että alun perin syymme pistäytyä Sydneyssä oli Blue Mountains National Park. (En tiedä, onko se hyvä vai huono syy, tuntuu että keskimääräistä huonompi.) Joku Uudessa-Seelannissa suositteli kohdetta meille, etsimme käsiimme pari kuvaa, vakuutuimme näkymistä ja jätimme tutkimukset siihen. Vasta Sydneyssä meille valkeni, että vaikka kansallispuiston maastoon pääseekin halutessaan vaeltamaan, ihmiset yleensä vain ajaa pöristävät asutun kaupungin näköalatasanteille illistelemään puistoa sen eri kolkista. Mikä karvas pettymys. Olisimme luultavasti jättäneet retken tekemättä, jollei Tyson olisi tarjoutunut viemään meitä sinne. Oli lottovoitto saada kuljettaja ja auto mukaan parin tunnin ajomatkan päähän Sydneystä. Jos olisimme menneet junalla, olisimme nähneet käytännössä vain seuraavan:

En väitä, etteikö Three Sisters olisi ollut kivan näköinen sekin, mutta 300 muutakin näköalatasanteen kaiteen taakse ahtautunutta turistia hieman häiritsi keskittymistä maisemaan, joka sitä paitsi sattui juuri tuona päivänä olemaan kulotussavuista samea.

Seuraavalla pysähdyksellä tapasimme enää kourallisen ihmisiä.

Kuitenkin vasta viimeinen kohde lunasti odotukset. Blackheathin pikkukaupungista ajettiin jonkin matkaa erämaahan. Jätettiin auto parkkiin. Käveltiin viitisen kilometriä letkeässä maastossa. Ei tavattu juuri muita kanssakulkijoita.

Sitten vähän silmiteltiin.

Kunnes vihdoin miehitettiin varsinainen kohteemme, Hanging Rock.

Ja tultiin pois. Lähdettiin pois koko maasta, poistuttiin kokonaisesta maanosasta. Siinä vaiheessa reppureissua oli jäljellä pyöreä kuukausi. Mitä sillä tekee? Kun se on viimeinen kuukausi yhdeksästä, jäljellä ovat enää rippeet.