Tunnelmallista? Juuri niin. Niinhän sitä voisi luulla.
Pannaanpa merkille, että tämä sade on kylmää. Se ei omaksu kevyen ropsottelun ja raikkaan vihmoilun olemusta, vaan rojottaa alas täydellä tylsämielisellä voimallaan. Pannaanpa tämän jälkeen merkille, että autosta on myös tultava pois. Kun autosta tulee pois, jää taivasalle. Kun jää taivasalle, seisookin yhtäkkiä kylmänä rojottavassa sateessa, siinä samassa jonka ylivoimaisuuden aavisti jo autossa. Siihen on mätkähdettävä kuin pesänlämpöinen untuvikko märkään, lätisevään, untuvat liiskaavaan vesiputoukseen, jonka kylmyys välittömästi hulahtaa ytimiin saakka, ja äkkiä sanalla tunnelmallinen onkin enää hatara kaiku aivojen perukoilla.
Lisätäänpä tähän vielä jääkylmä suihku kuuden dollarin leirintäalueen katottomissa suihkutiloissa, kivuliaat kuukautiset ja pukuhuoneeksi sovellettu tuhruinen vessakatos, ja tunnelmallisuus saa aivan uuden kiinnostavan säväyksen. Kevyenä sivumausteena sadevettä ahmivat tuulihousut, joista laadukkaimpienkin vedenpitävyys luovuttaa viimeistään mittayksikön muuttuessa millilitroista senttilitroiksi, jokaisella ovenavauksella autoon kumoutuva vesimäärä ja alushousuja myöten likomärät vaatteet, jotka todistettavasti olivat kuivat vielä neljä minuuttia aiemmin, jolloin suihkun ja sateen kangistama retkeilijä niihin työläästi vessakatoksessa kiemurteli.
Niin mikä se sana nyt olikaan? Tunnelmallinen? Tosiaan. Ehdin jo melkein unohtaa.
Ei se retkeily muutenkaan aina niin auvoisaa ole. Sitä saattaa joutua taistelemaan autoon tiensä löytäneen sokerimuurahaisten invaasion kanssa, ja olo on hämmästyttävän usein kovin suttuinen. Kun saat suklaata kämmeniisi, kärsit tahmeudesta niin kauan, kunnes vastaan tulee ah-niin-siunattu WC. Kun sotket housusi hupparisi toppisi takkisi ja t-paitasi, joudut pukeutumaan sotkuihisi niin kauan, kunnes lopulta asetut hetkeksi jonnekin ja saat käyttöösi ah-niin-siunatun pesukoneen. Huomaamme siis olevamme jälleen perusasioiden äärellä, ja nämä perusasiat kohentavat elämänlaatua merkittävästi. Tukka on roadtripillä jatkuvasti likainen (kuivashampoo on tytön paras ystävä), lahkeet vaeltamisesta ravassa ja elämä enimmäkseen hankalaa - sadesäällä triplasti sen mitä paisteella. Iltaisin rinkat, eväspussit, retkikeitinsetti, turisti-infojen i-SITE:ilta kerätyt prosyyrinivaskat ja kaiken maailman irtoroju pitää hilata tavaratilasta etupenkeille, jotta peti saadaan levitettyä, ja aamulla toimitaan päinvastoin. Suklaa sulaa autoon, peräkontin lukko prakaa, ikkunoiden verhopatentti pettää, jostakin ilmaantuu legioona banaanikärpäsiä, oliivipurkki laskee marinadiliemensä ruokakassiin ja lentokoneesta pöllitty muovilusikka käpristyy kaurapuurokattilaa sekoitellessa. Sade sotkee kuviot, ei nähdä Cape Reingan majakkaa. Nousuvesi sotkee kuviot, ei nähdä Koutu Bouldersin suuria pyöreitä kiviä. Virheelliset koordinaatit sotkevat kuviot, ei löydetä kokonaisia rakennuksia autioilta rannoilta. Tehdään turhia reissuja, kertyy hukkakilometrejä, mutkaiset tiet panevat aamupuuron hyllymään mahassa. Tölkkispagetit ja sardiinit alkavat äkkiä tympiä. On ahdasta. Neljän dollarin purkinavaaja hajoaa.
Ja silti. Silti. Onhan tämä nyt älyttömän hauskaa.
11 päivää tien päällä. En osaa sanoa, onko se oikeastaan mikään saavutus, mutta Jorman mielestä ihminen alkaa siinä ajassa haista. (En tiedä kummasta meistä hän puhui.) Tähän 11 päivään mahtui liki 1 500 kilometriä ja kaksi suihkussakäyntiä. Yksi kylmä, yksi kuuma. Yhden kerran peseydyimme järvessä. Enimmäkseen parkkeerasimme öiksi syrjäisille metsäteille tai mormonikirkkojen parkkipaikoille, sillä leirintäalueille emme aina sulkemisaikaan mennessä ehtineet (lue: halusimme säästää kymmenen dollariamme). Kun ajatus suihkusta alkoi tuntua liian polttavalta - tai ihmiseen pesiytyvä haju liian voimakkaalta - ja kun juomavesivarannot hupenivat, etsimme jonkin lukuisista leirintäalueista ja yövyimme siellä. Määrätynlainen hankaluus kuuluu retkielämään ja tuntuu jopa nautinnolliselta, ehkä siksi että symboloi riippumattomuutta, elämyksiä ja vapautta. Tai siksi, että sen tietää päättyvän joskus. En tiedä kummasta on enemmän kyse. On joka tapauksessa verrattoman kätevää siirrellä kotia mukanaan. (Kattoratkaisulla sateelta eristetyn kuuman suihkun kokeminen ylellisyytenä on myös ihan lystikästä.)
11 päivää Northlandissa, Coromandelissa ja jossakin Rotoruan ja New Plymouthin välillä. Mitä kaikkea tähän maahan mahtuukaan! Emmekä me ole päässeet vielä vuolaasti kehutulle eteläsaarellekaan. Kyllä kuulkaa, jos jokin maa hemmottelee omiaan, se on Uusi-Seelanti. Punaisia kukkia notkuvia pohutukawa-puita, salaisia poukamia, laguunien kirkasta turkoosia vettä, luolia, vuoria, sademetsää. Kertokoot kuvat tarkemmin, sain kamerani fiksattuna takaisin, ja sitä vartenhan kuvia on. Ettei tarvitse enempiä puhella.
 |
| Mies ja meri |
 |
| Välillä Auckland-Northland |
 |
| Northlandin itärannikko, Whale Bayn vaelluspolku |
 |
| Whale Bay |
 |
| Whale Bay |
 |
| Matauri Bayn lähettyvillä Mahinepuan kävelyreitti |
 |
| Mahinepua |
 |
| Mahinepua |
 |
| St. Paul's Rock |
 |
| Tane Mahuta, Lord of the Forest. 2 000 vuotta vanha kauripuukuningas Waipouassa. Strategiset mitat: korkeus 51, ympärysmitta 14 metriä. Niin iso, että Jormalta leuka loksahti. |
 |
| Pouto Point. On joulukuu, joulukuussa tehdään lumienkeleitä. |
 |
| Pouto Point. Aution planeetan astronautti. |
 |
| Coromandel. Lähellä Catedral Covea. |
 |
 |
| Tienvarresta poimittua |
 |
| Eteläinen Coromandel, 1900-luvun alun kultakaivokset Waihissa. Sysipimeät kaivostunnelit olivat siistejä! Katosta tippuvat vesipisarat, mutkittelevat tunnelit raiteineen ja mullan kostea haju tulevat jatkossa antamaan uudenlaista syvyysulottuvuutta maan mainiolle Saboteur-pelille. |
 |
| Coromandel. Vaellus The Pinnaclesin laelle. |
 |
| The Pinnacles |
 |
| Wairere Falls |
 |
| Kuivausteline |
 |
| Blue Springs Waihou-joella |
 |
| Tie. Se vain jatkuu jatkumistaan. |
Tuli tietysti niitäkin hetkiä ja paikkoja, joissa en edes yrittänyt ottaa kuvia.
Waipu Caves. Syvä, vetinen luola, täysin pimeä sisääntuloaukosta tunkevaa päivänvaloa lukuun ottamatta. Ja syvemmällä, muutaman mutkan takana, luolan matala epätasainen katto ja katon kohoumissa ja painaumissa tuhansia kiiltomatoja. Kyykistyimme pimeään ja tuijotimme ylös. Se oli kuin kolmiulotteinen, käden ulottuville tuotu tähtitaivas. Upeimpia juttuja mitä olen nähnyt.
Ihan oikea tähtitaivas lähellä Aroha Islandia. Paras tähänastisista. Valtavasti vieraita tähtiä, koko yö niitä täynnä. Makasimme selällämme yhä lämpimällä autotiellä ja katselimme yötaivasta, bongailimme satelliitteja, osoittelimme tähtikuvioita ja keskustelimme niistä. Eipä näy Otavaa. Ei näy. Onkohan toi Seulaset. Missä. Tuolla. Voiko muka olla. En tiiä, näyttää Seulasilta.
Northlandin pohjoiskärjen karummat ja jylhemmät maisemat, autiot seudut joilla vain suuret lehmä- ja lammaslaumat laidunsivat. Puutonta kukkulaa, suunnatonta hiekkadyyniä ja se yksi ainoa tie halki koko maiseman.
Ja sitten, totta kai. Tyynimeri. Olen nähnyt muitakin valtameriä, mutta jostain syystä Tyynenmeren äärellä tuntuu kuin näkisin valtameren ensimmäisen kerran. Ehkä olen nähnyt liian kesyjä rantoja ja turkooseina kimaltavia ulapoita, mutta täällä olen katsellut meren rauhattomuutta, eikä tämä meri koskaan lopu. Täällä meri vyöryttää jyhkeää kohinaansa rantoihin aina ja ikuisesti, aina, aina, aina sama pauhu. Aaltojen syvää, loputonta, kaunista ahnautta voisin tuijottaa tunteja. Niiden rytmikästä vyöryä, merestä nousevia harjoja jotka lopulta, jostakin kohtaa, murtuvat ja syöksyvät valkoisena vaahtona alas koko pituutensa mitalta ja muodostavat hetkeksi tunnelin aallonharjan alle. Sitten tunneli muurautuu umpeen, ja uusi harja nousee sen takaa. Sitä voisin tuijottaa, valtamerta jonka voima lumoaa, seisoa nilkansyvyisessä rantavedessä, tuntea miten vetäytyvä aalto kaivaa märkää hiekkaa kantapäiden alta ja pelkästään tuijottaa. Se on Jorma niin iso, kuiskasin kerran, meri on niin iso, eikö se saa sussa aikaan mitään tuntemuksia? Sitten hiljenin, seisoin siinä missä olin ja juuri niin tein, yksinkertaisesti tuijotin isoa merta, rajatonta merta, iäistä merta silmät kosteina, koska meri, voi hyvä ihme, meri on niin iso.
 |
| Jorma, lempeä mutta tasainen, sanoi ettei merta kannata itkeä. Kannata... mitä nyt kannattaa. Minun mielestäni juuri merta jos jotakin kannattaa itkeä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti