Uuteen-Seelantiin pitkästyneet Elina ja Jorma piipahtivat Afrikan Serengetillä seuraamassa eläinten suurta vaellusta.
* * * * *
Matkalaiset ovat vaihtaneet ajoneuvoa. Fordin ryydyttyä tienposkeen Elina ja Jorma ottivat opikseen ja korvasivat Fordinsa tuliterällä... noh. Fordilla.
* * * * *
Sillä ehdolla, että ulkoiluttavat ne itse.
Tosin vain silloin, kun lemmikit ovat hereillä.
Sitä tapahtuu harvoin.
* * * * *
Elina ja Jorma ovat vastikään innostuneet kuulantyönnöstä.
Elinan kuula on kuvassa oikealla. Mitattu työntömatka oli 32,49 metriä. Kisapassi Rio de Janeiron kesäolympialaisiin leimataan elokuussa.
* * * * *
Wanakan A&P Show'ssa kuluneena viikonloppuna Jorma arvioi grammalleen oikein kerityn lampaan villojen painon ja sai palkinnoksi merinopässin. Sille ollaan järjestämässä omaa sivuvaunua matkalaisten uuden Fordin kylkeen.
* * * * *
Matkailu on herättänyt pariskunnan uinuvan taiteellisen lahjakkuuden. Alla Elinan maalaus "Tyttö automatolla".
Tässä puolestaan Jorman tulkinta aiheesta "Yhteiskunnan valtarakenteiden murtuminen":
* * * * *
Jorman ja Elinan nykyinen HelpX-asunto Roxburghissa on aiempia hivenen pelkistetympi.
Jopa heidän ruokansa näyttää tältä:
* * * * *
Matkustelulla on hintansa. Vaatimattoman ruuan, ahtaiden olosuhteiden, alhaisen hygieniatason ja retkipannun pohjaan kertyvän palaneen rasvan aiheuttaman stressin synnyttämät näköharhat vain lisääntyvät.
* * * * *
800 asukkaan uinuvassa Roxburghissa matkalaisten jännittävin vapaa-ajanviete on jokihirviön joesta nousun odottaminen.
(Kuvassa on Elina. Esiintyminen rannalla erottaa hänet joessa viihtyvästä hirviöstä.)
* * * * *
Central Otagon ylängöillä juoksentelee useita villejä pikkutyttöjä. He käyttävät ravinnokseen veitsikortteen lehtiä ja käyvät sumuisella säällä arvaamattomiksi ja vauhkoiksi.
* * * * *
* * * * *
Matkaillessa erityisesti Elina on pohtinut elämää. Hän on todennut lähestyvän kolmenkympin rajapyykin muuttavan ihmistä.
Omakuva vuodelta 2016.
* * * * *
Siinä kaikki tältä erää. Hyvää illanjatkoa.
...
...
...
Luulittekos pääsevänne noin helpolla? Ette pääse.
Minäpä huijasin. Ei se ole Serengetin massavaellus, vaan Roxburghin isäntämme ja hänen koiriensa toteuttama lampaiden siirto laitumelta toiselle. Mutta kun karuilla Roxburghin kukkuloilla kuunteli maan töminää ja lampaiden määkinää ja katseli pölypilvessä tungeksivan eläinlauman ryntäilyä, sitä saattoi vähäisin ponnistuksin siirtää itsensä Tansaniaan gnu- ja seepravirtojen keskelle.
Kuvissa esiintyy tilan noin 13 000 lampaasta 2 000. Hehtaareja ei ole onneksi aivan niin paljon, vain vähäiset 6 000.
Puijasin myös Fordin kohdalla. Traktori-Ford ei ole tuliterä eikä korvaa auto-Fordia, koska traktori-Ford on rämä ja kasvaa piikkipensasta eikä sillä voi ajaa, vaikka Jorma kuvassa sillä ajaakin, mutta kuva on pelkkää silmänlumetta. Auto-Ford pudottelee lokasuojia ja vaatii vetonivelen ja iskunvaimentimien vaihtamista muttei ole lainkaan piikkipensaikkoinen, mutta sen sanon, etten KOSKAAN ENÄÄ osta 14 vuotta vanhaa autoa. Tiedän parempiakin autokeskustelujen avauksia kuin toistuvat "Mikäs tuo ääni on". Auton pitää olla 104 vuotta vanha tai 4 vuotta vanha, mutta kaikki siltä väliltä on vielä pahempaa kuin kulkuneuvosta tunkeva piikkipensas, koska piikkipensas sentään antaa vihjeen siitä, ettei sillä kulkuneuvolla passaa ajaa.
Tarkkaavainen lukija ei myöskään uskonut puheitani uusista lemmikeistämme. Eivät ne ole mitään lemmikkejä, vaan kuvien kaltaisia villejä ja vaarallisia merileijonia. Ihan itse pääsee täällä lähelle moisia kalalta ja levältä löyhkääviä petoja, omin neuvoin ja maksutta, ainakin Sandfly Bayssa ja Allans Beachilla Otago Peninsulalla. Oli näin lähellä, että olisin antanut itsesuojeluvaistolleni palttua ja hieman rapsuttanut meripetoa korvatypyn takaa.
Sandfly Bay näytti vähän niin kuin tältä:
Ja Otago Peninsula tältä:
Puhe kuulantyönnöstä oli niin ikään täyttä huttua. En minä työnnä kuulaa! En pääse edes olympialaisiin! Ne ovat Moeraki Boulders eteläsaaren itärannikolla, siellä on niitä vaikka kuinka!
Eikä Jorma ole koskaan yrittänytkään arvioida villojen painoa. Kuvassa merinopässi poseeraa Wanaka A&P Showssa eikä tiedä Fordien kylkiin asennettavista sivuvaunuista mitään. Jormasta se kylläkin tietää pari juttua. Esimerkiksi sen, että Jorma on lahjakas nenäkurttujen silittelijä.
Emme me maalaa. Emme ainakaan 30 metriä leveitä ja kymmenen metriä korkeita tyttöjä seiniin Dunedinin parkkipaikkojen ylle. Emme myöskään lohikäärmeitä, kaloja, hevosia tai koneistettuja ihmisiä. Dunedinissa joku muu oli maalannut. Koko joukko taiteilijoita ympäri maailmaa oli maalannut suunnattomia taideteoksia rakennusten seiniin keskelle kaupunkia. Street Art Trail oli sille annettu nimeksi, ja senkin takia vilkkaana opiskelijakaupunkina tunnettu Dunedin nousi suosikiksemme Uuden-Seelannin kaupunkien joukosta. Myös siksi, että puheistani huolimatta edes yhdessä täkäläisessä kaupungissa on arvokasta viktoriaanista arkkitehtuuria. Sekä maan ainoa linna. Ja runsaasti puistoja.
Mitä HelpX-asumukseemme tulee, narrasin taas. Ei se aivan noin falski ole. Kuvan katoton tönö on jonkun paikallisen fakiirin maja tienvarressa Alexandrasta Roxburghiin. No eikä ole! Taas narrasin! Vaan nyt en narraa: nykyinen HelpX-kotimme on tähänastisista tukikohdistamme luovin ja viihtyisin. On valkoiseksi maalattua kaapelikelapöytää olohuoneessa, uima-asusteita menneiltä vuosikymmeniltä henkareissa eteiskäytävän seinillä, nauloista riippuvia vanhoja luistimia, pino esihistoriallisia nahkaisia matkalaukkuja, maitotonkat takan vieressä ja joka puolella runsaasti turkoosia väriä. Jopa talon ulkoseinät on maalattu tummalla turkoosilla. Ja emäntämme varpaankynnet.
Esittelemäni hiiripäärynätkään eivät olleet meitä varten. Ne olivat esillä Wanaka A&P Showssa, mikä tarkoittaa yhtä kuin Agricultural and Pastoral Show. Siellä kiiltäviksi suitut ja nätisti letitetyt hevoset hyppivät esteitä ja lammaskoirat ajavat lampaita ja sata terrieriä pinkoo räksyttäen kuollutta jänöjussia perässään vetävän hevosen kintereillä ja skottimiehet puhaltavat säkkipilleihinsä ja ihmisiä on koolla tavattomat määrät ja taikuri tekee temppujaan ja ilmaisia hotdogeja saa kasata itselleen heti ensimmäisen kojurivistön kuudennessa teltassa. Hyvin hauska tapahtuma. Siellä oli hiiripäärynöiden lisäksi näytillä muitakin hedelmiä, esimerkiksi ananaksesta ja porkkananpaloista koottu pöllö ja kesäkurpitsasta ja kirsikkatomaateista askarreltu pingviini. Sellaista ruualla leikkimistä kutsutaan täällä taiteeksi.
Tiettävästi emme ole vielä niin heikkoina, että tavalliset Roxburghiin vievän tien varressa kohoilevat vuoret muuttuisivat silmissämme näköharhoiksi. Vuori on vuori, vaikka näyttäisikin näköharhalta... vai onko?
Yllä maisemia matkan varrelta Te Anausta etelän kautta Roxburghiin.
Joenvarren kuvassa en odota hirviön nousua vedestä. Teen jotakin niinkin ikävystyttävää kuin kirjoitan matkapäiväkirjaa. Ja olen piknikillä. Ja odotan jokihirviötä.
Roxburghin seudulla voi sitä paitsi tehdä vaikka mitä jännittävää. Voi lainata turkoosivarpaiselta emännältä pyörät ja polkea hedelmätarhoja notkuvan laaksonpohjan läpi ostamaan suoraan tilalta päärynöitä ja toiselta aitoja hedelmäpehmiksiä. Voi bongata mökin, jonka nimikyltissä lukee Walnut Cottage, ajatella Anna Shirleytä ja olla hetken aikaa kaihoisa. Voi mennä pikkuruiseen anglikaanikirkkoon sunnuntaina ja istua jumalanpalveluksessa monen mummon kanssa (mummoja jännittävämpää ei ole!). Voi ajaa Alexandraan ja ihailla rouheankaunista ympäristöä, joka on hyvin erilainen kuin muu näkemämme Uusi-Seelanti. Roxburghin kaupunkiasunnossa voi sytyttää illalla takkaan tulen ja katsella sen kajossa leffoja. Voi kokata isäntäväelle suomalaisittain lihamureketta ja pannaria (mikä menestys!). Aamuisin ylös farmille ajaessa voi seurailla syksyn kursailemattomien värien lisääntyviä leimahduksia viinitarhoissa. Ja jos vielä kokee pitkästymistä, voi vaikka mennä joenvarteen odottelemaan jokihirviötä. Kannattaa ottaa lukemista mukaan.
En tiedä yhtäkään Central Otagon ylängöillä laukkaavaa villiä, rehuja rouskuttavaa pikkutyttöä. Sitä vastoin tiedän neljäkin villinpuoleista lasta, jotka lammasfarmilla kirmaavat. Aurinkoisia ja välittömiä tapauksia, mutta jestas sentään millaisia puhelinluetteloita olemme jo koonneet kasvatusmetodeista, joita emme omien mahdollisten lastemme kohdalla tule käyttämään, koska mehän tietysti teemme kaiken yksinkertaisesti paremmin. Aakkosellinen hakemisto tulee luetteloa selaillessa tarpeeseen. On onni, että HelpX-tukikohtia on käytössämme kaksi: viehättävä Roxburghin kaupunkiasunto turkooseine ulkoseinineen, autuaine hiljaisuuksineen ja emäntämme miellyttävine läsnäoloineen sekä ylhäällä kukkuloilla sijaitseva meluisa ja joltesakin kaoottinen farmi, jota emäntämme tytär perheineen asuttaa.
Vaikka moni sitä ehkä salaa toivookin, vielä ei posti ole tuonut meille oikeaoppisen blogin laadintaopasta. Sitä vastoin saimme valloittavan lähetyksen, jossa sekä kuori että sisältö hurmasivat: suomalaisuutta uhkuvien postimerkkien alta löytyi neljä uutta Fazerin suklaalevyä. Tarjosimme emännällemme maistiaisia ja esittelimme myös kuoren. Eritoten suomalaisten postimerkkien erilaiset muodot ihastuttivat taiteen päälle ymmärtävää Fayta.
Mutta kuva ruttuisesta merinolampaasta on kaltaiseni monessakin suhteessa: pitkä punertava nenä, haaveileva katse ja vähäinen rusketus. Kurtut taas... no niin. Ne yleensä järjestyvät ajan myötä itsestään.
