Palasia

Blenheim. Eteläsaaren sade, nähdäkseni samaa sarjaa pohjoissaaren sateiden kanssa. Sääret täynnä kutisevia paukamia, kiitos mäkäräistä muistuttavan sandflies-ilmiön. Autossa pari uutta kapistusta: 20 euron makuupussi, Wwoof-perheen Marlboroughssa meille lainaama teltta ja Jorman uudet Kathmandut. Pengomme kirjastosta aiheeseen sopivia opuksia (Tramping Experiences, A Visitor's Guide to New Zealand National Parks, Hiking & Tramping in New Zealand) ja uuvumme vaihtoehtojen suossa. Tarjolla on satoja vaelluksia ja melkein yhtä paljon aihetta käsitteleviä kirjoja.

Hyvä uutinen on se, että saamme pitää teltan koko eteläsaaren kierroksen ajan. Palautamme sen Christchurchiin ennen maasta poistumista. Toinen hyvä uutinen on se, että auto toimii yhä. Jorma vaihtoi siihen tulpat, ja jokin pitää matkatessa tuttavallista kolinaa, mutta muutoin sillä sektorilla kaikki hyvin. Lisäksi meillä on nyt styroxlaatikko. Saimme sen lahjoituksena. Panemme siihen aamupalaa varten voita ja joskus jopa juustoa, sillä kokemuksemme mukaan paljas leipä maistuu yksitoikkoiselta. Toivotamme vaihtelun ilolla tervetulleeksi.

Tulevaisuus näyttää tällä hetkellä lähinnä jäsentymättömältä, mutta mennyt on sisältänyt hyvinkin selkeitä kokonaisuuksia. Eläimiä, vesistöjä, elviksiä ja örkkejä. Aion kertoa niistä parilla kuvalla. Onneksi olen taitava rajaamaan. Pari kuvaa, helppo juttu, valitsin niitä vain nelisen tuntia, sillä en kerta kaikkiaan keksi täällä parempaakaan tekemistä kuin istua töröttää tuolissa ja kahlata läpi satoja valokuvia. Tulette nyt näkemään niistä pari. Älköönkä kukaan väittäkö, että "pari" antaa jollain lailla harhaanjohtavan ensivaikutelman, jos kuvia loppujen lopuksi onkin 46, sillä se puhina menee hukkaan, viidettä tuntia en kuvien valitsemiseen kyllä varmasti käytä, pitää täällä ehtiä puutarhaankin mehua tirsuvia aprikooseja syömään ja kanoja verannalta hätistelemään, niin että olkoon sitten vaikka 46, syytän elämäni mehukkaimpia aprikooseja ja tottelemattomia kanoja tästä neljästäkymmenestäkuudesta "parista", ja kyllä, nyt minä aloitan.

Eläimet

Sympaattisimpien tapaamieni kotieläinten joukossa ovat olleet alpakat. HelpXin kautta pääsimme vuoden lopussa kerimään näitä liikuttavia otuksia Taranakiin lähelle New Plymouthia. Keriminen oli totista touhua eikä hauskaa ollenkaan, mutta kiinnostava kokemus yhtä kaikki. Eläin ajettiin karsinasta leikkuutilaan, kellistettiin patjalle ja sidottiin ketaroistaan kyljelleen. Tähän tarvittiin kolmesta neljään henkeä. Minä keräsin villoja, Jorma piteli päätä, isäntä käytteli partakonetta. Pärjäsimme ensikertalaisiksi hyvin. Menetin vain yhden sormenpään leikkurille.

Eksoottinen tsipunen Cape Egmontin majakalla

Keniassa teitä olivat tukkimassa lehmät ja vuohet. Täällä asia hoituu lampaiden voimalla. Pohangina Valleyssa vastaan tullut vastakeritty 300-päinen lammaskatras piti huolen siitä, että rusinakaan ei olisi mahtunut eläinten väliin tipahtamaan. Mönkijää ajanut isäntä jäi juttusillemme ja kertoi kerittyjen lampaiden saldoksi päivittäin kertyvän sellaiset 2 000. Hän kutsui meidät seuraamaan keritsemistä seuraavalla viikolla, jolloin tiluksille palasimmekin, mutta harmillista kyllä olimme ymmärtäneet päivän väärin ja pääsimme vain katselemaan lampaiden erottelua. Meluisaa puuhaa, se erottelu.

Tämmöisen eläimen tapasimme matkalla Taranakista Rotoruaan. Three Sisters and the Elephant. Kuvassa vain se Elephant.

Vesivärivesistöt

Kyllä, ihan oikeasti maailmassa on keltaisia, vihreitä ja oransseja luonnonvesiä. Rotorua on tunnettu geotermisestä toiminnastaan, ja Waiotapu oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa maksullinen luontokohteemme Uudessa-Seelannissa. 32 dollarin ja 50 sentin arvoiseksi määritelty kokemus kattoi joukon sihiseviä kuumia lähteitä, äänekkäästi kuplivia mutalampia, mädäntyneen kananmunan lemua, outoja höyryjä ja huuruja, yli kymmeneen metriin ampaisevan geysirsuihkun ja kolmessa ylimmässä kuvassa esitellyn maalaajan vesiväripaletin. On aikamoista ajatella, mitä kaikkea maan sisuksissa tapahtuu. Ilmeisesti jotakin varsin pirullista, jos mitään voi lammille ja kraatereille annetuista mielikuvituksellisista nimistä päätellä: Devil's Inkpot. Devil's Home. Devil's Bath. Ja vaihtelun nimissä yksi Inferno Crater.

Alimmassa kuvassa on Huka Falls, joka kuohuu Lake Taupon lähettyvillä. Varsin tavallinen virtaava vesi ilman maanalaisten voimien alullepanemia toimintoja, mutta väriskaalansa puolesta passaa hyvin joukon jatkoksi.

Elvikset, örkit ja muut ihmiskäden jäljet

Wellingtonin Sunday Marketilla havaitsimme poikkeuksellisen kullansävyisen ja liikkumattoman ihmisen. Hänen edessään oli kullattu kulho ja vieressään kullattu mankka. Kun joku ohikulkijoista pudotti kulhoon kolikon, Elvis-patsas heräsi eloon ja alkoi soittaa pientä kullanväristä kitaraa mankasta soivan musiikin tahdissa. Mielsin tapauksen lystikkääksi.

Oikeanpuoleinen kuva on otettu jo alkumatkasta, jolloin kävimme Aucklandissa seuraamassa Red Bullin mäkiautokisoja. Joukkueet olivat kenties jopa mielikuvitusrikkaampia kuin Waiotapun pirullisten kraatereiden nimeäjät, ja mukaan mahtui niin Leijonakuninkaan, How to Train Your Dragonin, Titanicin, Breaking Badin, zombien, alieneiden, hirvenmetsästäjien kuin Batmaninkin hengessä kokoon kyhättyjä kulkuneuvoja. Yksi suosikeistamme oli The Rolling Thrones, jonka joukkueen jäsenet lepäilevät kuvassa varikolla osuutensa suoritettuaan. Valtaistuinauto oli hieno.

Ylhäällä vasemmalla komeilee Te Rewa Rewa Bridge New Plymouthissa. Oikealla kohoaa Cape Egmontin majakka.

Parhaat päivänsä nähnyt laivan keula Oakura Beachilla New Plymouthissa ja kekseliäästi Festival of Lights -puistojuhlassa käytetyt discopallot, New Plymouthissa nekin. Discopallojen lisäksi näimme valtavia värikkäitä meduusoja, UV-valaistuja planeettoja ja korkealla puiden välissä riippumatossa nukkuvan jättiläisen, joka puristi kainalossaan suunnatonta Nokia 3310:a. Alhaalla seisoi kyltti: Txt the Giant. Jos jättiläiselle lähetti viestin, se heräsi ja alkoi ärjyä.

Suomi ei ole ainoa maa, jossa järjestetään outoja kilpailuja. Osataan sitä täälläkin: heitetään kilpaa kananmunia, kiivetään kilpaa puihin, lapioidaan kilpaa hiiliä ja syljeskellään kilpaa kirsikankiviä. Taihapen valtava aaltopeltisaapas kertoo jotakin alueen saappaanheittokulttuurista.

Oikealla on hurjankokoisen, Hobitti-elokuvasta tutun peikkopatsaan pääpuoli Weta Caven pihalla Wellingtonissa. Weta Cave on tunnettu, Oscar-palkittu efektistudio, joka on ollut tekemässä todeksi muun muassa Sormusten Herroja, Hobitteja, Tintin seikkailuja, District 9:a ja Avatarta. Se myös järjestää 25 dollarilla innostavia ja inspiroivia kierroksia ison firman selustaan, elokuvanteon backstagelle. Oli kiinnostavaa nähdä örkkinaamioita, Isildurin miekka ja Bombulin näyttelijälle tehty pulska käsi ja kuulla asiantuntijan suusta puvustuksesta, maskeerauksesta ja varustuksesta.

Toinen erinomainen kohde Wellingtonissa on Te Papa Tongarewa -kansallismuseo. Täysin maksuton ja jopa sellaista anti-museoihmistä kuin minua älyttömästi kiinnostava kokonaisuus, jonka parhaina paloina mainittakoon maanjäristystalo, merieläinten luurangot, valtava, jättiläismäinen, ällistyttävä mustekala sekä Gallipoli-osio, joka esitteli ensimmäisen maailmansodan tapahtumia Turkissa. Viimeisin oli uskomattoman sykähdyttävä ja kekseliäästi laadittu. Kolme, jopa neljä kertaa ihmisen kokoiset ja koskettavan todentuntuiset patsaat sotilaista ja lotista vetivät sanattomaksi. Museotiloissa järjestetystä Dreamworks Animationin näyttelystä kannatti maksaa 15 dollaria, sillä Hahmo, Tarina ja Maailma -otsikoidut näyttelysalit antoivat kiehtovan mahdollisuuden kurkistaa animaatioelokuvien saloihin.

Joulu

Mitä kuuluu perinteiseen jouluun? No vatsatauti tietenkin! Entä mitä muuta? Kahdeksanlapsinen Wwoof-perhe Taranakin Stratfordissa, parikymmentä lammasta, neljä lehmää, kaksi kissaa ja iso joukko kanoja. Joulusukat kamiinanreunalla ja grillibileet biitsillä joulupäivänä kuuluivat asiaan nekin. Meille esiteltiin rantavesiin laskuveden aikaan jääneitä pieniä meritähtiä, katkarapuja, mustekaloja ja merisiilin näköisiä otuksia. (Osoitin ennenkuulumatonta urheutta pitelemällä niitä kaikkia kädessäni.) Perheen pojat ja Jorma etsiskelivät kivienkoloista rapuja, joista yksi iski saksensa kipakasti Jorman peukaloon. Minä puolestani pidin muiden viihtymisestä huolen kävelyllä joenvarressa, missä pudota molskahdin päistikkaa jääkylmään jokeen.

Joulupäivänä Tasmanianmeren rannalla

Paritutu Rockin laelta

Joululahjasuklaan koostumus alkoi tien päällä muistuttaa vanukasta

Eksyksissä

Näiden kukkuloiden sekaan hävisin kuin pisara pumpuliin. Ensin kaikki oli hyvin, Jorma käveli edellä ja minä perässä, nousimme Belmont Regional Parkissa Wellingtonin liepeillä Boulder Hillille, tuuli riepotti tukkaa ja pilvet uivat matalalla, jatkoimme matkaa, pysähdyin nappaamaan pari valokuvaa, käännyin - enkä nähnyt Jormaa missään. Tilanne ei ole tavaton, Jorma kulkee aina edellä ja jää odottamaan johonkin polunmutkaan minua ja kameraani, mutta nyt polku oli kehnosti merkitty ja minä, luonnollisesti, käytin oikopäätä hyödykseni mehukkaan tilaisuuden hieman mennä ja eksyä. Siihen minulla on luontaisia kykyjä.

Reippaasti ja määrätietoisesti pyyhälsin polkua vasemmalle, vaikka olisi pitänyt mennä oikealle. Ikävä kyllä myös jatkoin pyyhällystäni, vaikka Jormaa ei ruvennut näkymään ja vaikka tajusin, että kukkulaisilla laidunmailla käyskentelevät isot mustat lehmät olivat tallanneet maastoon lukuisia omia polkujaan kulkijoita eksyttämään. Valitettavasti tulin myös törmänneeksi oransseilla lätkillä merkittyyn reittiin ennen kuin ehdin tosissani huolestua. Kuvittelin siis olevani oikealla polulla ja Jorman eksyneen.

Ilma ei ollut eksymiseen suotuisa. Jos sanon, etten koskaan elämässäni ole taistellut sellaista tuulta vastaan, en paljon liioittele. Jos tähän lisätään, etten ole koskaan taistellut yhtä pitkää aikaa sellaista tuulta vastaan, en liioittele lainkaan.

Kun kaadoin kämmenelleni rusinoita ja pähkinöitä, tuuli vei ne ennen kuin ehdin syödä niitä. En kuullut äänikirjasta korvanapeissa sanaakaan, vaikka nappien malli on tulppamainen. Kun tuuli vihelsi sivusta, huuleni lörpöttivät vastakkaisella poskella kuin vaatteet pyykkinarulla. Paiskauduin toistuvasti laidunaitaa vasten. Tukkaan tuli sen lajin takkuja, että ne piti repiä sellaisinaan irti. Silmät uivat viiman esiin puskemassa vedessä. Suojapaikkoja ei juuri ollut, kukkulat avautuivat ympärillä paljaina ja pilkallisina.

Ja mitä teen minä? Kävelen ympyrää.

Niin klassista että naurattaa, paitsi että silloin ei naurattanut yhtään. En tiedä, kuinka moni asia voi yhdellä retkellä mennä vikaan, mutta veikkaan että kisaamme tämän hetken tilastojen kärkisijoista. Lähes kaikki juomavesi oli Jormalla, samoin joka ikinen kartta. En ollut ladannut puhelintani täyteen, akku alkoi hiipua. Minulla ei edes ole paikallista korttia, eivätkä viestit jostain syystä kulje DNA:lta Jorman Skinnyyn. Se eksyminen kävi kalliiksi, kun lopulta saimme toisiimme yhteyden ja kiljuimme tuulen yli puhelimeen täsmällisiä sijaintipaikkojamme koskevia kuvauksia ("Tässä on kukkuloita! Sähkölinja! Ensin niitä pelottavia lehmiä ja niiden jälkeen lampaita! Haloo! Kuuluuko! Lampaita!"). Lopulta sovimme, että Jorma kävelee edeltä reitin loppuun ja minä tulen perässä.

Kävelin tuon päivän aikana kolmeen kertaan yhden ainoan osuuden. Kerran taistelin - täysin turhaan - ylös koko lannistavan, uuvuttavan, loputtoman nousun takaisin sinne, missä olin harhateille joutunut. Se oli masentavaa. Toivotonta. Lannistavaa.

Sen piti olla seitsemän tai kahdeksan tunnin päivävaellus puiston päästä päähän. Kun vihdoin ja viimein pääsin jyvälle oikeasta suunnasta, kello oli kuusi ja matkaa vielä yli puolet jäljellä. Punnitsin vaihtoehtoja. Minua inhottaa antaa periksi.

Annoin periksi. Löysin hiekkatien. Kiipeilin porttien yli tai ryömin niiden ali, kunnes pääsin asfaltoidulle tielle ja poikkesin lopen uupuneena tienvarren taloon pyytämään puhelinta lainaan ja tiedustelemaan senhetkisen olinpaikkani koordinaatteja. Soitin Jormalle. Istuin tienposkeen odottamaan. Jorma tuli hakemaan.

Nähtyä

Mount Taranaki & Lake Mangamahoe

Rainbow Mountainin laelta Rotoruasta kohti Mt Ruapehua

Rainbow Mountainilta

Rainbow Mountainilta

Pohangina Valley, matkalla No. 1 Line Lookout Trackille

No. 1 Line Lookout Track, Ruahine Forest Park. Etsi kuvasta sydän!

Texas? Lähellä. Baring Head Wellingtonissa East Harbour Regional Parkissa.

Red Rocks, Wellington

Red Rocks

Rimutaka Summit, Wellington

Kävelyreitillä Rimutaka Summitille

Marlborough Sounds

Maksoimme naurettavan summan (305 dollaria! 190 euroa!) kahden hengen ja yhden auton kolmen tunnin lauttamatkasta Cook Straitin yli Wellingtonista Pictoniin ja köröttelimme Clova Bayhyn woofaamaan. Kolmen viikon tien päällä olon jälkeen pyykkikone, oikea ruoka, tuoreet hedelmät ja vihannekset, mahdollisuus tiskata rasvaiset retkiastiat kuumalla vedellä sekä vapaus saada levitellä tavaroita huolettomasti ympärilleen otettiin riemuiten vastaan. Alla kuvia kävelyltä Marlboroughn yltä merkitsemättömältä reitiltä, jonka isäntämme meille osoitti.

Mt Stokes

Erityisesti pidimme metsästä, joka Mount Stokesia edelsi. Sammaleisia käkkyräoksia, vihreä satu, menninkäismaa.

Peikkoja peikkometsässä

Etsi Elina ^_^

Huipulla

Mietiskelyä

Matkaillessa sitä miettii kaikenlaista. Miettii tätä maailmaa, näitä ihmisiä, omaa osaa siinä kaikessa. Miettii tulevaa, muistelee menneitä, etsii tarkoitusta. Elää hetkessä. Kyseenalaistaa. Epäilee. Luottaa. Odottaa. Odottaa.

Minä odotan. Odotan jotakin, en tiedä mitä, polkua jonka löytää kun sitä vähiten odottaa, suuntaa joka on kaiken aikaa ollut siinä. Näkymättömissä. Sopivan matkan päähän kun menee, hiukan kuvakulmaa kun vaihtaa... siinä se on, johdonmukaisena ja totena.

Tiedän, ettei niin käy. Olen melko varma, ettei niin käy. Ei ole mitään valmista, oma tie pitää tehdä itse. Toivoisin löytäväni sen, odotan merkkiä, yhtä uutta ajatusta. Kaikki, mitä näen, on kirjoittaminen. Missä kaikki muu? Mitä minä, kuinka, tässä on koko elämä edessä. Ja silti. Yhä ja aina ja edelleen. On vain kirjoittaminen.

Mutta olen myös sosionomi. On järkevää olla jotakin muutakin kuin kirjoittaja. Miksi en sitten vieläkään näe siihen suuntaan? Tulin tänne toiveikkaana: ehkä palatessani tiedän enemmän. En minä tiedä. Haluan kirjoittaa, matkustaa, olla osa jotakin. Osa mitä? Mitä koulutuksellani tekisin? Mitä uutta opiskelisin? Mihin elämäni käyttäisin?

Jorman päähän pälkähtelee matkaillessa vaikka ja minkälaisia ideoita, täällä missä voi olla vapaa velvollisuuksista, paineista ja odotuksista. Minäkin yritän hädissäni raapia kasaan jotakin suunnitelman tapaista, jotakin minkä kanssa palata takaisin, mutta mitään ei tapahdu. Pöytä on tyhjä, paperi pelottavan valkoinen. Jokin suunta pitäisi valita ja pian, koska jos ei valitse mitään suuntaa, ei ikinä pääse perille mihinkään, ei edes puoliväliin. Ei tällaiseen arpomiseen pitäisi olla aikaa. Kun aikansa arpoo, ei ehdi tehdä mitään. Kun aikansa suunnittelee, ei ehdi toteuttaa mitään.

Sitten on tämä matka ja siihen liittyvät kysymykset. Eräänä päivänä rannalla Jorma vaelteli vesirajassa kaukana luotani ja mietti. Onko matkailu hedonistista? Mitä järkeä on missään? Mihin elämä pitäisi käyttää?

Jos matkailu on hedonistista, eikö ole kirjojen lukeminenkin? Leipominen ja penkkiurheilu? Kaikki, mistä saan nautintoa. Kaikki, mihin minulla etuoikeutettuna länsimaalaisena on mahdollisuus. Kaikki, mihin laitan rahani ja aikani.

Se kaikki voi myös kehittää minua. Opin, avarrun, ymmärrän. Kohtaan itseäni ja muita. Toivottavasti rakennan enemmän kuin hajotan. Tutkin, tutustun, etsin ja kasvan. Ja olen hedonistinen, varmasti sitäkin, eikö jokainen loppujen lopuksi jollain tasolla ole? Esimerkillisinkin hyväntekijä saa teoistaan nautintoa, pyyteettöminkin auttaja kokee auttamisen iloa. Nautintojen kieltäminen itseltään, koski se sitten matkustelua tai extreme-lajeja, saattaa lopulta johtaa yksilön omaan henkiseen kuihtumiseen, mahdollisuuksiin joihin ei koskaan tarttunut ja tätä kautta jopa katkeruuteen ja masennukseen.

Ei ole väärin etsiä paikkaa, joka tuntuu hyvältä. Ei ole väärin elää omaa ainutkertaista elämäänsä. En halua satuttaa muita. En tahdo hyväksikäyttää ketään. Koetan olla se, minkä näen oikeaksi ja hyväksi: vastuullinen, rohkaiseva ja myönteinen. Järkevä, utelias ja uskollinen. Uskollinen myös itselleni ja omille haaveilleni. Haluaisin olla herkkä kuulemaan, hidas loukkaantumaan, nopea ymmärtämään. Teen virheitä, erehdyn, olen joskus eksynyt, mutta kaiken tämän keskellä yritän sittenkin tehdä parhaani. Yritän. Kyllä maailman pitää antaa meille mahdollisuus yrittää.

There is only this

Jos pää voi mennä kauneudesta sekaisin, nyt se on tapahtunut. Tämä maa on jättämässä minuun merkittävän kokoista jälkeä.

Olenko unelmieni reissulla? Elänkö tähänastisen elämäni mahdollisesti ainutlaatuisinta aikaa? Pääsikö jossain vaiheessa käymään niin, että rakastuin tähän maahan ja sen ihmeisiin? Oi kyllä. Kylläkylläkyllä.

Onko tämä aina helppoa ja mukavaa? Kukoistaako parisuhde päivästä toiseen? Voiko näin elää aina, loputtomasti? Ei, ei ja ei. Ei matkailu ensisijaisesti helppoa ole. Ei parisuhde reissailusta kolhuitta selviä. Ei tällainen elämä voi iäti jatkua. Poiskin pitää osata lähteä ja kohtuuden olemassaolo tiedostaa. Pitää kasvaa isoksi aikuiseksi vastuunsa kantavaksi ihmiseksi ja käyttää elämänsä hyvin, oikein ja harkiten.

Mutta juuri nyt. Nyt olen täällä. Tässä hetkessä. Kukaan ei vie sitä minulta. Kukaan ei ota sitä pois ja sano: Tee jotain muuta. Käytä aikasi paremmin. Kasva, löydä paikkasi, rakenna elämäsi. Tätä kaunista, yksinkertaista ja ymmärrettävää hetkeä ei kukaan ota pois ja anna tilalle toista, isompaa ja painavampaa ja niin hankalasti muotoiltua, että siitä on paha pitää kiinni. Hetkeä jota on vaikea käsitellä ja hallita, hetkeä jonka ymmärtämisessä on kova työ ja vaiva. Täällä on vain tämä, nämä rinkan remmit ja maantien kauas kiertelevä kutsu, polkujen vihreät saumat ja taivasta vasten huojuvat niityt. Maailma on vaativa ja kriittinen. Maailman kauneudessa lainehtivat niityt eivät ole. Metsä ei vaadi, polku metsässäkin tietää vain kutsua. Tämän hetken aion elää kokonaan. Ja sitten, joskus myöhemmin, käännyn ja palaan ja osaan ehkä hallita sitä minkä luota lähdin pois. Sitä mitä nimitetään lyhyesti elämäksi. Työksi, kodiksi, perheeksi ja asettumiseksi. Ehkä osaan ottaa jostain kohtaa siitä kiinni ja pitää sen paikallaan, ehkä jaksan kannatella sen painoa ja opettelen olemaan sen kanssa sinut. Opin nauttimaan sen haasteista. Vastaamaan sen vaateisiin. Ehkä opin tietämään, mikä paikka siinä on minua varten.

Sitten joskus. Vähän myöhemmin. Ei vielä. Nyt olen tässä ja ajattelen: tämä kaunis maa. Tämä uskomattoman kaunis maa. Mikä etuoikeus olla täällä, tässä ja nyt, kiivetä kaiken sen kauneuden yläpuolelle ja katsoa sitä ylhäältä päin ja ymmärtää ettei maailma taivaanrantaan lopu. Se jatkuu ja jatkuu ja minä pysyn tässä, olen niin pieni, olen iäisesti pieni vaikka menisin minne ja näkisin kaiken, sillä juuri se pitää ihmisen pienenä, suuri maailma jonka ikuista suuruutta vasten ihminen kutistuu kuin villasukka. Näiden vuorten juurella olen vähäisempi kuin kukaan muu. Se on kaunista. Vähäisyys on kauneutta. Oman pienuutensa ymmärtäminen. Oman ohikiitävyytensä tiedostaminen siinä hetkessä, juuri tämän kukkulan huipulla, tuon vuosituhannesta toiseen paistaneen ilta-auringon loisteessa. Minä olen pieni, enkä muuta tahdokaan. Suuruus on pieneltä ihmiseltä liikaa vaadittu.

Kauneimmat koskaan näkemäni elokuvat on ohjannut Terrence Malick. The New Worldin katsoin ensimmäisenä. Sitä olen täällä ajatellut. Kiipesimme yhtenä iltana Mangawekan lähellä Rangiwahia Trackia ylös neljä ja puoli kilometriä. Koko retki oli puolivahinko, suunnittelematon, emme tienneet mitä siltä odottaa. Jorma meni edeltä, minä tulin kameran kanssa perässä. Pääsin huipulle tuntia ennen auringonlaskua. Jorma oli jo lähdössä alas. Menin ja seisoin yksinäni huipulla, tuijotin sitä minkä näin ja ajattelin Malickia. There is only this. All else is unreal.

Ilta-auringon täyteläisyydellä kullattuja vihreitä kukkuloita kuin vieri viereen ladottuja kartioita silmänkantamattomiin, taivaanrannan utuun häviävät siniset kummut, peltojen ja tasankojen hajanaiset tilkut ja Ruapehun lumisen huiput luoteisessa taivaanrannassa. Se näytti Konnulta, vaikkei ollut Kontu. Se näytti kokonaan toiselta maailmalta, vaikkei ollut sitäkään. Seisoin sadun reunalla.

Sieltäkin oli pakko lähteä pois, vaikka olisin voinut vain istua siihen ja odottaa pimeyttä. Laskeuduin takaisin suurien sananjalkojen, vanhojen kupruilevarunkoisten mäntyjen ja sammaleisten puuvanhusten keskelle, jotka näyttivät siltä kuin voisivat äkkiarvaamatta herätä uniltaan, räpytellä kurttuisia silmiään, ojentaa natisten oksiaan ja jyrähtää: BURARUM.

Alhaalla auton luona vasta käsitin oman pökerrykseni. Tuntui samalta kuin joskus leffateatterista poistuttaessa. Sitä astuu ulos, kävelee kuin huurussa, unohtaa mihin jätti autonsa ja huojuu hetken aikaa kahden maailman rajalla: sellaisen, joka on, ja sellaisen, joka parin tunnin ajan oli. Sen parituntisen maailman olemassaolo tuntuu niin todelliselta, että irtoaminen siitä ja totuttautuminen ympäröivään todellisuuteen pakokaasuineen, kipristelevine pakkasineen ja Sokoksen valoineen tuntuu julmalta ja tuskalliselta. Tämänkertainen tuntemukseni erosi edellisestä vain siinä, että nyt häälyin sellaisen maailman rajalla, joka päivänselvästi oli, ja sellaisen, josta piti miettiä, oliko se totta oikeasti. Vaikka olihan se. Tiesin että oli. Mutta silti... hetken aikaa... se näytti joltain toiselta. Ikkunalta jonnekin muualle.

Edellinen vaellus pääsee tähänastisista pohjoissaaren vaelluksista kahden parhaan joukkoon. Toinen on Tongariro Alpine Crossing, 19,4 kilometrin päivävaellus Tongariro National Parkissa. Siinä oli Mordor, jota niin kauan olin odottanut. Tuomiovuori. Punainen kraateri. Karunjylhät alppimaisemat, autiudesta nouseva sanomaton vaikuttavuus.

Reitti oli nousuvoittoinen, paikoitellen raskas ja jopa haastava, mutta aivan. mielettömän. upea. En käytä ylisanoja. Tulkaa itse ja kokeilkaa. Jos retken aloittaa pohjoispäästä, odottaa kulkijaa läntisessä päätepisteessä ilta-aurinko. Vastaantulijoita on paljon, kyllä, loma-aikana varsinkin, mutta jos vaellukselle lähtee vasta puoliltapäivin, saa kolmen neljän maissa polut ja maiseman jo itselleen. (Lord of the Ringsin soundtrack korvissa auttaa myös unohtamaan muiden ihmisten olemassaolon.)

Metsäiseltä seudulta noustaan ylös matalaan puuttomaan pensastoon, joka kukkii pienin valkoisin kukinnoin. Nousu jatkuu, maisema avartuu. Pensasto harvenee, mataloituu entisestään, muuttuu heinäksi. Eikä mitään muuta. Pelkkää avaruutta. Valoa, taivasta, rinteiltä puhaltavaa koleaa tuulta. Alapuolella näkyy se minkä ylle on juuri noussut, syvät siniset järvet, kukkulat ja mäet, laaksot ja vihannat tasangot. Matka jatkuu yhä ylöspäin pitkin loivaa Z-kirjaimena nousevaa polkua, kaikki on siinä, maailma joka on niin yksin, niin asumaton ja pelkistetty että melkein itkettää. Ei maiseman tarvitse olla runsas ollakseen kiinnostava, sen ei tarvitse olla yltäkylläinen ollakseen henkeäsalpaava. Se voi olla hyvin yksinkertainen, ja silti se kutistaa. Se voi olla synkkä, ja silti se häikäisee.

Polku alkaa kaartaa lounaaseen. Heinäkään ei jaksa enää kamppailla elintilasta, sen korvaa karu rosoinen kivimeri. Pian on vain kiviä. Kiviä, hiekkaa ja soraa. Joka puolella. Kaikkialla. Tummat alastomat lakeudet. Alkaa olla melko synkkää. Synkkää ja hillittömän kaunista. Sitten, yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta, vasemmalla puolella lepää lähes täydellisen pyöreä järvi. Ei kasvillisuutta. Ei rannoilla oksiaan ojentelevia puita, ei edes piikikkäitä pensaita. Pelkkä järvi erämaan keskellä.

Kun kääntyy, sen näkee jo. Siellä, lounaassa, Mount Ngauruhoen synkkä, umpimielinen, varoittava siluetti. Ei korkeita taivaaseen kurottavia huippuja siroina näyttävinä rykelminä, kesäaikaan ei edes lumen antamaa keveyttä, ei jälkeäkään kasvillisuudesta. Pelkkä musta juro laki välissään kraateri. Soran, kiven ja hiekan kyllästämät rinteet, ylärinteiden uhkaava ruosteenpunainen sora ja kaikkialla ympärillä yhtä alaston erämaa. Ja silti, tai juuri kaiken tämän takia, rajattoman majesteetillinen. Tuomiovuoreksi täydellinen.

Kiipeäminen vuoren laelle kuului olevan haastava ja irtokivien tähden jopa vaarallinen rupeama. Mikään oikea polku ei sinne vienyt, siellä oli pelkkää jalkojen alla liukuvaa soraa joka ilmeisesti piti huolen siitä, että yksi askel ylöspäin vei kiipeäjää kaksi alaspäin. Vastentahtoisesti jätimme ajanpuutteen vuoksi edes yrittämättä.

Tuomiovuoren tällä puolen loistaa kolme pientä turkoosia järveä. Ne ovat Emerald Lakes. Outo näky, kuin paikkaan kuulumaton. Yhden sellaisen reunalla voi kaivaa repusta retkikeittimen ja nuudelit ja syödä lounaan.

Matka jatkuu, jylhänkaru autiomaa lumoaa. Se avautuu oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse, eikä silmä siihen vieläkään väsy. Sen eleettömyys rauhoittaa. Monesta paikasta nousee savua ja kuumaa huurua. Se on normaalia, kyse on aktiivisesta vulkaanisesta alueesta. Siitä on luettu reitin alkupäässä, missä opastaulu antoi ohjeet toimintatavoista mahdollisen purkauksen sattuessa. Lähdetään kiipeämään raskasta sorarinnettä Ngauruhoen puolelle. Kun vihdoin päästään rinteen laelle, seisotaan punaisen kraaterin vieressä silmätysten Tuomiovuoren kanssa.

Loppumatka onkin alamäkeä. Ensin vaarallisen oloinen laskeutuminen sorarinnettä alas, nyt jos koskaan on mahdollisuus lentää nurin ja katkaista nilkkansa. Ei kannata tehdä sitä. Vielä on nähtävää tässä maassa Mordorin. Suuria kuhmuraisia kivipaaseja, aava Tuomiovuoren juurelta aukeneva tasanko kuin siihen puskutraktorilla silotettuna ja koko kolho maisema.

Ei, helppoa tai mukavaa matkailu ei ensisijaisesti ole. Se on antoisaa, se on jopa virkistävää, mutta se on myös työlästä ja tuskallista. Kaikki matkailleet tietävät sen. Helppoa on pysyä mukavasti kotona oman sängyn, suihkun ja jääkaapin välittömässä läheisyydessä ja vain haaveilla kaukomaista. Paikalleen jääminen on totta puhuen niin helppoa, että pelottaa sen oikeasti tapahtuvan.

Hankaluus osana matkailua on luonnollinen ja odotettava tosiasia. Ongelma siitä tulee vasta, jos matkaseurueesta joku väsyy nopeammin kuin toinen.

Minussa ei ole vielä tietoakaan uupumisesta. Nälkä kasvaa syödessä, ja juuri nyt vatsani on pohjaton. Maailma on niin iso, mitä siitä ehdin nähdä, kauasko kulkea? Kun kuulen Suomen lumimyräköistä, 29 asteen pakkasista ja siskoni leipomista korvapuusteista, hämmennyn. Nämä asiat kuuluvat johonkin toiseen maailmaan. Ne ovat surrealistisia ja etäisiä. Täällä on vain tämä hetki, nämä kraaterit, luonto kuin sadusta ja maisema kuin maalauksesta, matka joka on elämäni seikkailu. Siinä hetkessä elän nyt niin kokonaisvaltaisesti, että kaikki muu on jossain kaukana.

Jorma ei ole samanlainen. Jorma on paras mahdollinen matkatoveri, mutta paraskin matkatoveri voi stressaantua ja ilmapiiri kiristyä, kun mitään oikeasti omaa ei ole. Ei edes vessanpyttyä. Ei vaatenaulakkoa. Ei sisarusten lasten syntymäpäiväkutsujen säännöllistä sykliä. Ei ole yhtäkään omaa tuttua rutiinia. On vain tämä tässä. Nämä hetket, vaihtuvat, ennakoimattomat. Se, mikä minulle merkitsee riippumattomuutta ja seikkailua, merkitsee jollekulle toiselle epävarmuuden sietämistä ja suunnitelmien toistuvasta muuttumisesta seuraavaa stressaantumista. Se, että epävarmuus juuri nyt merkitsee minulle yhtä kuin ihana vapaus ja huolettomuus, saattaa merkitä Jormalle huolta huomisesta, siitä mitä syödään, missä yövytään, milloin tankataan ja koska peseydytään. Olemme erilaisia, ja toisen ihmisen erilaisuus pitää opetella. Jos sitä ei opi, ei opi ymmärtämäänkään sitä, ja jos ei opi ymmärtämään, ei opi hyväksymään eikä pitkässä juoksussa sitä kunnioittamaan.

Olen kiitollinen, että saan opetella Jormaa täällä kaukana kotoa, missä meillä on vain toisemme. Ja olen valmis elämään matkailun hankaluuksien kanssa, sillä ne edut, jotka siitä saa, korvaavat hankaluudet moninkertaisesti. En käytä ylisanoja. Tulkaa ja itse kokeilkaa.