Me saavuimme Frankfurtiin. Ja ellei vaitonaisen matkatoverini maha olisi tullut kipeäksi ja jos hän ei olisi mennyt kakkaamaan pöydän alle, olisimme varmasti, olisimme ehdottomasti, olisimme ilman pienintäkään epäilystä päässeet Kiinaan.
- Mikael Niemi: Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -
Sain edellä mainitun kirjan serkultani matkalukemiseksi ja aloitin sen lentokoneessa matkalla Kiinaan. Ja kas vain, minkä muunkaan kaupungin kautta olimme lentämässä kuin Frankfurtin. Mikä onni että olin siis saanut juuri tuon kirjan käsiini! Miten muuten olisimme voineet tietää olla tekemättä tarpeitamme pöytien alle Frankfurtissa? Yksikin kakka väärään paikkaan, enkä nyt istuisi tässä, otsalamppu sarvena silmieni yläpuolella hostellihuoneessa, jonka vessasta Jorma jonkin aikaa sitten ällistyttävää tyyneyttä osoittaen poisti kaksi vähän liian isoa sirkansukuista otusta. Yksikin pöydän alle suoritettu tarpeidenteko, emmekä olisi päässeet taistelemaan takkuavien nettiyhteyksien, wi-fi:en ja kaiken maailman appien ja softien kanssa sellaisissa määrin, että olisin nyt näin järjettömän innoissani siitä, että vihdoinkin, monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen, Jorma pääsi murtautumaan googlevastaisen maan suojamuurien läpi ja puhkaisemaan minulle pääsyn varsin epäilyttävää aineistoa sisältävään blogiimme. Eläköön, sananvapaus! Eläköön sirkat, joista pian tietää koko maailma, vaikka Kiina kuinka yrittää estellä!
Vastapainoksi voin kertoa jotain mairittelevampaakin. Kiinassa on vaikka mitä! Jo ensimmäisenä iltana Pekingissä minulle tarjottiin iltapalaksi jonkin elukan kiveksiä, minkä jälkeen tarjoomukset jatkuivat käärmeillä ja meritähdillä. Kun olin näiden jälkeen kieltäytynyt myös sammakoista, toukista, usean lajin lonkeroista ja ohuissa barbeque-vartaissaan yhä sätkivistä skorpioneista, aloin pohtia, oliko vika ehkä sittenkin enemmän minussa kuin torimiesten tarjoiluissa.
Totta puhuen vika oli Pekingin ilmansaasteissa. Ensimmäinen iltamme oli niiden puolesta kaikkein kurjin, koko kaupunki tuntui aivan kelluvan valtavassa sameassa saastepilvessä. Nämä hajut yhdistettyinä jetlagiin, eräänlaiseen hölmistyneeseen kulttuurishokkiin sekä rasvojen käryyn, raakojen lihojen tuoksahduksiin ja katuviemäreistä nouseviin huuruihin saivat oloni sen verran huonovointiseksi, ettei syöminen yötorilla tullut kysymykseenkään. Toki minäkin yritin syödä, sitten myöhemmin, huokeassa ravintolassa jossa olin ensin varovasti väistänyt pöytäliinaa alas vilistävää niveljalkaista. En näet usko, että sitä oli tarkoitettu syötäväksi.
Haastavaa ensimmäistä päivää seurasi haastava ensimmäinen yö, jonka aikana nukuin tuskin silmäystäkään. Hostellissa oli illalla bileet, jotka jatkuivat yösydännä meidän dormissamme. Luonnollisesti vain kahden hengen voimin, mutta kaksi henkeä selvästi riittää tuottamaan sen verran kiusallisia ääninäytteitä, ettei viereisessä sängyssä aikaerorasitusta poteva matkalainen pysty rasituksestaan huolimatta vaipumaan lainkaan uneen. Kulttuurishokki lähinnä syveni, ja samaa vauhtia ihmettelevä kateus Jorman yläsängystä kuuluvaa tyytyväistä tuhinaa kohtaan. Ollapa yhtä autuaallisen tietämätön puuhista naapuripunkassa, käytävän ovien paukkeesta ja muusta liikenteestä, jonka valtaväylä näytti pitkin yötä kulkevan meidän huoneemme kautta.
Mutta alku aina hankala! Päivä päivältä Peking kohensi otteitaan. Saastetilanne lientyi (tai me totuimme siihen), leipomoiden ja katukeittiöiden toinen toistaan merkillisemmät makupalat kiehtoivat uteliasta maistelijaa, hutongit (pienet sivukujat) hurmasivat puoteineen, livemusiikkia tarjoilevine kuppiloineen ja vilisevine tunnelmineen, kaupungin puistot todella antoivat näytteen kiinalaisten taidokkaasta viheralueiden toteutuksesta ja ihmisten sydämellinen, joskin huteralla kielitaidolla varustettu avuliaisuus lämmitti suurkaupungin eksyttämän matkalaisen mieltä. Lisäksi oli mitä mainioin idea tilata erään kerran iltapala siltä vuosisadan hitaimmalta papparaiselta, jonka verkkaisuus johti viimeisen metromme missaamiseen. Siispä kävelimme seitsemisen kilometriä takaisin hostellille ja tutustuimme samalla miljoonakaupungin lämpimään, lumoavaan keskiyöhön. (Jorman mielestä metrosta myöhästyminen ei ollut ehkä aivan niin hauska tapaus kuin minusta. Saattoi johtua siitä, että olimme samana päivänä nousseet satoja portaita Kiinan upealle muurille.) Mutta tuona yönä todella koin ensi kertaa tunteen, joka minua lähes poikkeuksetta ulkomailla odottaa: olen mielettömän vapaa ja suloisen, hullun, vastustamattoman riippumaton.
Pekingistä matka jatkui sympaattisen, joskin kaupallistuneen Pingyaon kautta Xi’aniin, yhtä aikaa uutta ja vanhaa henkivään suurkaupunkiin, jonka metron edustalla tanssi rätisevän musiikin tahdissa kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä. Todella tanssi! Vai olikohan se paikallista zumbaa, näyttivät tanssista osalliset ainakin tietävän oikeat liikkeet. Siinä se yhtä kaikki tapahtui, keskellä kävelykatua, kaupunginmuurin valaistun siluetin piirtyessä pimenevää iltataivasta vasten. Seisoimme seuraamassa tanssimista rinkat selässä ja hymy huulilla. Jos jotakin voisin tuoda Aasiasta Suomeen, se olisi taatusti jotain tällaista.
Xi’anin kuhiseva muslimikortteli täynnä ihmisiä, valotauluja, kojuja, riksoja, skoottereita, vuohia, lampaita ja eräässä sivukujan myymälässä pieniä pörröisiä kissanpoikia oli mainio paikka erään illan päämäärättömään vaelteluun ja tunnelmista nautiskeluun. Erikoisten ruokien maisteluun se soveltui myös erinomaisesti. Mitä hankalampi ruoka on päällepäin tunnistaa, sitä todennäköisemmin sitä pitää maistaa.
Todellinen kohokohta Xi’anin välittömässä läheisyydessä (vain kolmen tunnin bussimatkan päässä) oli pyhän vuoren Hua Shanin pohjoishuipulle kiipeäminen. Kapuaminen tapahtui vain kuuden kilometrin mutkittelevalla matkalla, mutta se
tuntui pidemmältä. Luulin että Kiinan muurille piti kiivetä kohtuuton määrä portaita, mutta hah! Mitä tietämättömyyttä! Hua Shanin huippu ei yllä edes vuoristotaudin korkeudelle, mutta silti sitä edelsi sellainen määrä portaita, että usko oli mennä. Minulta loppui kunto viimeistään viidessä kilometrissä, minkä jälkeen edettiin silkalla tahdonvoimalla. Osa portaista kiivettiin lähes pystysuorilla seinämillä pelkkien rautakettinkien välissä. Saatte uskoa, että kiinni tuli pidettyä molemmin käsin. Jyrkimmillä osuuksilla meni kiinalainen siinä missä suomalainenkin neliveto päällä.
En tiedä miksi, mutta huipulle päästyäni olin vähällä pillahtaa itkuun. Ehkä siksi että olin niin uupunut ja äärimmäisen huojentunut, tai siksi että MP3:n sekoitussoittolistalta sattui alkamaan jokin Lord of the Ringsin jylhimmistä biiseistä juuri kun maisema kaikessa laajuudessaan avautui ympärille, tai yksinkertaisesti siksi että maailma kerta kaikkiaan on niin tajuttoman kaunis. Oli miten hyvänsä: kun pakollisista liikutuksista oli selvitty, syötiin Hua Shanin pohjoishuipulla Fazerin sinistä.
