Vihaanko minäkin pitkiä reppureissuja?

On olemassa monta hyvää syytä matkustaa. Vähintään yhtä monta syytä on olla matkustamatta.

Kaverini linkkasi minulle taannoin Hesarin kolumnin "Tämän takia vihaan pitkiä reppureissuja": http://www.hs.fi/matka/a1447129825088. Tekstissä Roosa Murto (joka selkeästi rakastaa matkustelua) pohtii rinkkareissailun varjopuolia, sellaisia kuin rutiinien puuttuminen, sitoutumattomuuden luoma merkityksettömyyden kokemus ja jatkuva varuillaanolon rasitus. Olenko minä kokenut samoin?

Totta kai olen. Reppureissu on matkailun työläimpiä ja raskaimpia lajeja. Se kestää usein kauemmin kuin suhteellisen tarkasti rajattuun, verrattain turvalliseen kohteeseen suuntautuva viikon parin matkalaukkumatka. Näin ollen jo itsessään pakkaaminen on yhtä kuin iso päänsärky. Mitä todella tarvitsen, mitä ilmankin pärjään? Rinkkareissaaja tonkii luonnonpuistoja ja koluaa vanhoja kaupunkeja, liikkeellä ollaan yleensä paljon. Kaikkea mukaan otettua pitää kantaa selässä, ja usein kuukausia. Me jouduimme lähettämään Kiinasta kolmenkympin postipaketin Suomeen, koska edellä mainitsemani pakkauspäänsärky oli nähtävästi sumentanut harkintakykymme tai tuskastuttanut säryn kohteeksi joutuneen pään omistajan, ja kun pakkaaja tuskastuu, hän hylkää hitaan joko tämä tai tämä paita -filosofian ja valitsee vauhdikkaamman sekä-että-aatteen. Nöyrinä kannoimme ylimääräiset sekä-ettämme postiin Xi'anissa. Lämpimästi kannustan jokaista matkalle lähtijää omaksumaan joko-tai-filosofian. (Kaiken kokeneena matkailijana voin myös antaa vinkin. Jos jotakin oleellista puuttuukin, kaupassakäynti on yleisesti ottaen maailmanlaajuinen mahdollisuus.)

Jatkon lukemista helpottanee kolumnin klikkaaminen auki viereiseen välilehteen. Aion verrata omia ajatuksiani kirjoittajan esittämiin, sillä kaikilta osin kokemuksemme ei täsmää.

1. Elämä ilman rutiineja, sitäkö matkailu on? Jatkuvaa epävarmuudensietokykyä? Onko se kasvattavaa, vapauttavaa vai turvattomuudessaan ja epäsäännöllisyydessään tuskastuttavaa?

Kaikkea sitä. Ihminen tarvitsee rutiineja, mutta samalla niistä vapautuminen on tärkeää, kasvattavaa ja kenties jollekin uudelle tilaa antavaa.

Tällä hetkellä en edes pidä elämäntilannettani rutiinittomana. Minne tahansa menenkin, rakennan rutiinit ympärilleni. Pelkästään perusasioiden toimivuus - hampaidenharjaus, kohtuullinen nukkumapaikka, satunnainen vaatteidenpesu - luo tunteen rutiinien ohjailemasta elämästä. Ajoittain on uuvuttavaa toistuvasti siirtyä paikasta toiseen, etsiä joka päivä uusi yöpymispaikka, tehdä suuntia ja alueita koskevia valintoja ja elää kuin kiertolainen ilman mitään pysyvästi omaa, mutta samalla siinä on jotakin rajattoman ja huumaavan vapauttavaa. Säännöllisen työn ja vapaa-ajan määrittelemän elämänrytmin puuttuminen ei tee varmaan kenellekään pidemmän päälle hyvää, mutta täsmäannoksina se tekee vapaaksi. Uudessa-Seelannissa woofaus ja helperinä toimiminen, niin vähäisiä kuin työtunnit ovatkin, ovat selkeästi lisänneet kuulumisen tunnetta johonkin ja hetkellisen asettumisen tuoman rauhoittumisen kokemusta. Se, että edes kaksi viikkoa kerrallaan asuu jossakin, se että on paikka minne työpäivän jälkeisiltä retkiltä palata, riittää täyttämään inhimillisen tarpeeni olla osa jotakin ja hengähtää paikallaan ennen seuraavaa siirtymävaihetta. Jormalla asettumisen tarve on suurempi ja oman paikan ja rutiinien puuttumisesta johtuva voipuminen yleisempää, mutta toistaiseksi nämä rutiinit riittävät meille.

2. Paininko minäkin jonkin sellaisen asian parissa kotona, jota lähdin karkuun maailmalle? Onko se nyt tullut minua vastaan?

En pakene korkeintaan muuta kuin Suomeen jäänyttä elämäntilannettani, jossa en osannut päättää mitä elämälläni ja koulutuksellani tekisin. Tämän tarkempaa omakohtaista kokemusta minulla ei painimisesta ole. (Minkä johdosta olen kai onnekas tapaus.)

En voi varsinkaan yhtyä Roosa Murron mainitsemiin syyllisyydentunteisiin siitä, etten ehdi ja nauti tarpeeksi. Voi pojat minä olen taitava nauttimaan! Ja kun hellitin matkaoppaista ja Wikitravelin matkavinkeistä, aloin olla onnellisempi matkustajakin. Matkaopas ja minä on hengästyttävä yhdistelmä. Tunnontarkasti minun pitää lukea koko opas alusta loppuun ja sitten yhtä uuvuttavalla tunnontarkkuudella juosta kohteelta toiselle koko lista läpi. Ilman must see -listoja nautin matkustelusta paljon enemmän. Kyselen vinkkejä mieluummin paikallisilta ja muilta matkailijoilta tai käytän CamperMate-sovellusta, jonne käyttäjät voivat lyhyesti kirjata omia suosikkejaan. Hus hiiteen listat katedraaleista museoista vuoristoista ja laivanhylyistä, ne eivät muuta tee kuin kyllästä matkailua aikatauluilla ja suorituskeskeisyydellä. Mitä jos vain istuttaisiin tähän töyräälle ja kuunneltaisiin merta?

3. Lomasta tulee arkea. En lähtenytkään hakemaan jatkuvaa juhlaa, en edes silkkaa lomailua. Mitä pahaa on arjessa? Mitä pahaa on siinä, että shampoopullo laukeaa rinkkaan ja paksut limaiset kukanvarret läiskivät paitani pilalle ja outo ruokavalio aiheuttaa ilmavaivoja? No okei, kurjia juttuja, mutta mitä sitten? Minäpä kerron. Sitten shampoo kaavitaan rinkanpohjalta, Pelastusarmeijalta ostetaan toinen paita edellisen tilalle ja pieruja opitaan päästelemään seurustelukumppaninkin kuullen, niin mahdotonta kuin se kolme kuukautta aiemmin vielä olikin. Ja kas vain, kaikesta on selvitty. Ei täysin tuskitta, ei suuttumuksitta, mutta selvitty yhtä kaikki, ja sanonpa vain - arki on se mikä tuntuu elämältä. Juhla on poikkeustila ja siisti suvanto, mutta being dirty is being alive, tuumaan minä isäntäväelle joka tiedustelee, haittaavatko minua likaiset työt. Niin minuako? Minua, joka aina keväisin yli 20 vuoden ajan sonnustauduin karmaiseviin menneiden vuosisatojen muistoksi säästettyihin housuihin ja rontostin pellolle sontapaakkujen keskelle nakkomaan kiviä traktorinkärrylle, satoi tai paistoi? Minua, joka imeskelin pikkutyttönä tiskirättejä ja juoksin ulkohuussissa kesät talvet elämäni ensimmäiset 17 vuotta? Kyllä, ehdottomasti. Olen äärimmäisen allerginen lialle.

Elämä on arkista, eli sitä sitten Suomessa, Keniassa tai Uudessa-Seelannissa. Hieman eri vivahtein, kenties toisenlaisin haastein, mutta arkista joka tapauksessa. Täälläkin pitää keuhkot täyttää ilmalla ja lautanen ruualla, vessanpytyn kansi avata ja pyykki pestä, väärinkäsitykset selvittää ja polttoaineesta maksaa. Hyvä uutinen on se, että kaiken sen keskellä voi tuijotella valtameren aaltoja. Voi kiivetä vuorelle. Voi jakaa suklaansa toisen kulttuurin edustajan kanssa. Voi jopa oppia ymmärtämään elämää maailman vastakkaisella laidalla. Olen valmis kaapimaan useammankin shampoopullon jäänteet rinkkani pohjalta päästäkseni kokemaan kaiken tämän.

4. Kantaa kaikkea tarvitsemaansa mukanaan rinkassa kolme kuukautta, puoli vuotta, vuoden. Tietenkin alan kaivata sitä-ja-sitä hametta, niitä-ja-niitä kenkiä. Konserttiin pitää mennä tuulitakissa, koska toista en matkalle (onneksi!) ottanut. Nahkasaappaista puhumattakaan.

Kulutushysterian ja tuhlailun keskellä ajatus vähäisestä omaisuudesta viehättää. Ajatus siitä, että kaikki mitä tarvitsen on aina mukanani ja sillä tulen toimeen. Ja silti... no niin. Tiedän kyllä. Saatan olla hieman liian kiintynyt Usiku- ja Leo-nimisiin kenialaisiin kirahvipatsaisiini, nappimagneetteihini, huonekasveihini, mäntypuiseen keittiönpöytääni ja ideaan ihkaomasta kirjoituskammiosta aloittaakseni omaisuudettoman elämäntavan. Niin paljon kuin toivoisinkin voivani irtisanoa itseni kaikesta materiasta, tavarat jossain määrin merkitsevät minulle kotia, paikkaa joka on minun ja näyttää omalta. Olen lisäksi ihminen, jonka tavaroilla on paikkansa, ja niin järkevästi ja täsmällisesti kuin olenkin rinkkani järjestellyt, kamoillani ei ole omaa vakituista sijaintiaan. Olen kärsinyt siitä yllättävän vähän, mutta tiedän että pidemmän päälle alkaisin haikailla sukilleni ja toilettituotteilleni pysyvää loppusijoituspaikkaa.

5. Merkityksettömyyden kokemus, joka syntyy siitä ettei edistä tai saa mitään aikaan. Kuukausien kiertely maasta toiseen ilman lyhyitäkään työpätkiä kävisi jossain vaiheessa varmaan minunkin hermoilleni. Miltä kokemukset ja seikkailut tuntuvat, jos elämä on yhtä vapaapäivää kuukaudesta toiseen? Miltä tuntuu tämä loputon vapaapäivä, jos vastapainona ei ole arkista aherrusta ja asioiden edistämisen tuntua? Itse ansaittu raha, oman panoksen antaminen ja itsensä likoon laittaminen sekä oman kehittymisen seuraaminen ovat palkitsevia ja tarpeellisia asioita ja tuovat sisältöä elämään. Kuusiviikkoinen Kiinan kiertely oli ihan hauska ja sitoutumattomuudessaan vapauttava elämys, mutta Uudessa-Seelannissa piti löytää matkailuun muutakin sisältöä. Piti löytää keino päästä lähemmäs ihmisiä ja kulttuuria. Woofauksen ja HelpX:n tarjoama mahdollisuus yhdistää työnteko, ihmiskontaktit ja matkustelu sopivanpituisiksi ajanjaksoiksi oli ihanteellinen ratkaisu. Työn ei tarvitse olla kummoistakaan antaakseen kokemuksen siitä, että olen hyödyksi ja elän tietyn rytmin mukaan. Hyvässä lykyssä jopa kehitän itseäni ja opin uusia taitoja.

6. Turtuuko niihin? Upeimpiinkin paikkoihin, hienoimpiin hetkiin ja aina uusiin ihmisiin? Ehkä jossain vaiheessa, mutta ei vielä.

Minä olen yksinkertainen ihminen. Iloitsen siitä, että saan kantaa kitkemiäni rikkaruohoja Wwoof-perheen kanoille ja katsella, miten ne alkavat kuopia ja ruopia tohkeissaan rikkakasvikasaa. Nautin camping-alueen puista tupruavasta valkoisten untuvasiementen pilvestä, joka muistuttaa minua lumesta. Innostun, jos joku ehdottaa minulle kävelyretkeä Goblin Forestiin. Kuuntelen mielelläni tui-linnun monivivahteista laulua ja nauran Jormalle, jonka kyky käydä keskusteluja lampaiden, kissojen ja lintujen kanssa vaikuttaa olevan poikkeuksellinen.

Enköhän siis nauttisi jylhistä maisemista ja uusista kokemuksistakin. Jokainen huiputettu vuori ja kukkula on toistaiseksi tehnyt minuun vaikutuksen, joskus sanattomuuteen saakka. Meri tekee sen yhä edelleen, vaikka näen sen harva se päivä. Mount Taranaki on niin kaunis, että etsin sitä usein katseellani, vaikka olenhan minä sen jo nähnyt. En tiedä, milloin silmäni kuluvat näihin maisemiin, mutta luonnonläheisenä ja hetkestä nauttivana ihmisenä minun on vaikea uskoa sellaista tapahtuvan. Kyse ei edes ole silkasta maisemien metsästyksestä, vaan myös liikunnasta ja itsensä haastamisesta. Nämä seudut totta tosiaan inspiroivat vaeltamaan, ja olemme kumpainenkin jäämässä koukkuun itsemme haastamisen ja voittamisen riemuun. Jormalta on pudonnut vuorten rinteille jo kymmenen ylimääräistä kiloa. Voimien lisääntyessä uskallamme lähteä kauemmas ja korkeammalle ja tiedämme jo ennestään: se kyllä kannattaa.

Mitä ihmisiin tulee, nautimme heistä. Aina ei jaksa, joskus pitää vetäytyä omiin oloihin, sellaisia me kaikki olemme, mutta vielä emme ole väsähtäneet uusiin ihmisiin. On päinvastoin mielenkiintoista vaihtaa Wwoof-perheestä toiseen ja joka kerta tulla vastaanotetuksi eri tavalla.

7. Kuulostaa tutulta. Mitä kauemmas kotia matkustaa, sitä kultaisempi on sädekehä sen ympärillä. Ymmärrys suomalaisten olojen erinomaisuudesta ja oman paikan tärkeydestä lisääntyy ja yhtäkkinen kaipaus tuttujen yksityiskohtien pariin melkein satuttaa. Ikävä ei ole vielä ollut kovaa, pikemminkin se on kaihoa, ja kaiho on kohdistunut odottamattomiin asioihin. Gilmoren tytöt -maratoniin, kuuraisen maan rouskahduksiin kenkien alla, lapsuusmuistoihin. Syksyisen aamun hämärään. Jouluperinteisiin, totta kai. Ruokaan, kuinkas muuten. Voi veljet olisimme Kiinassa antaneet paluulippumme kerrosruisleivästä. Ihmisille voi aina soittaa, WhatsAppilla jopa maksutta, mutta minne soitat kun tulee ikävä Vaasan Ruispaloja?

8. Tätä kohtaa en ymmärrä enkä omakohtaisesti koe. Ei kiittämättömyys synny siitä, että realismin nimissä tiedostaa ja tunnustaa elämän tosissaan olevan puutteellista, arkista ja jopa hankalaa kaukana kotoa. Se on tervettä ja normaalia.

Kiittämättömyys on sitä, ettei arvosta saamaansa, kokemaansa tai ylipäätään sitä mitä on. Asioiden arvostaminen puolestaan ei tarkoita samaa kuin ylenpalttinen kaiken ylistäminen, ikikiitollisuus aina ja kaikesta ja kielteisten seikkojen peittely tai niiden täydellinen kieltäminen. Sillä, etten sanottavasti pysty arvostamaan sokerimuurahaiskomppaniaa autossamme, ei ole mitään tekemistä kiittämättömyyden kanssa. On yksinkertainen tosiasia, että sellainen harmittaa.

Kiittämättömyys on puutteiden maksimointia etuoikeuksien ja ilonaiheiden kustannuksella. Kiittämättömyys on sitä, että vaatii yhä jotakin siellä, missä toinen näkee onnekkuuden. Se, että listaan retkeilyn hankaluuksia, ei tee minusta kiittämätöntä napisijaa, vaan pulmia kokeneen matkailijan. Harmien tiedostaminen ja ääneen lausuminen ei sulje pois sitä, että yhä nautin olostani suunnattomasti enkä vaihtaisi osaani mihinkään. Hankaluudet nyt vain sattuvat kuulumaan elämään ja matkailuun. Ei ole kermaperseen merkki sanoa ääneen, että ketuttaa listiä sokerimuurahaisia vällyjen välistä. Se on todiste normaalin ihmisen diagnoosilla varustetusta matkaajasta, joka rehellisen elämänmaun nimissä haluaa myös kertoa matkustelun varjopuolista mutta joka heti muurahaiset nitistettyään mönkii peiton alle ja huokaa olevansa onnellinen juuri nyt ja juuri tässä. Matkustelu on aina etuoikeus, kuului siihen vastuksia tai ei, ja jos on varaa harmistua jostakin niin vähäpätöisestä kuin muurahaiset, on totta vie entistä etuoikeutetumpi.

9. Niin se tekee. Maailma tulee ja tuijottaa läheltä, kun sitä menee lähelle. On tärkeää olla kovettamatta itseään julmuuksille, koska silloin katoaa osa ihmisyyttämme ja samalla mahdollisuudet toimia kenenkään hyväksi, mutta ehdottoman tärkeää on myös osata olla ottamatta sitä kaikkea kantaakseen. Uskon itsepäisesti yhden ihmisen kykyyn saada aikaan muutos ja vaikuttaa asioihin, vaikka sitten yhden tai kahden ihmisen elämässä, mutta kenenkään harteilla ei makaa koko maailma. Jossakin vaiheessa pitää myöntää oma avuttomuutensa ja hyväksyä se, minkä jälkeen voi vasta tosissaan tehdä sen minkä yksi ihminen voi. Yleensä parhaansa. Jokainen, joka tekee parhaansa, on tehnyt kaikkensa, ja silloin se riittää. Ei keneltäkään pitäisi enempää vaatia. Ei edes itseltään.

10. Varuillaanolosta olen sataprosenttisesti samaa mieltä. Uudessa-Seelannissa siitä ei juuri tarvitse huolehtia, monessa muussa maassa kyllä. Jos otan rahani mukaan hotellihuoneestani, paljonko uskallan ottaa, ja mihin piilotan ne, jotka huoneeseen jäävät? Viekö taxikuski minut varmasti sinne minne pyysin? Entä tämä mukavanoloinen pariskunta joka meitä tuli auttamaan, ovatko he tosiaan varmasti vain avuliaita? On rasittavaa ja uuvuttavaa pitää aistit alati valppaina, epäillä lähtökohtaisesti jokaista ja asennoitua ihmiseen luontoni vastaisesti: en luota sinuun, jollet osoita olevasi luotettava. Ajatusmalli on Suomessa koko lailla päinvastainen: luotan sinuun, jollet osoita olevasi epäluotettava.


Sillä lailla. Vihaanko minäkin siis pitkiä reppureissuja? No jaa-a. Onhan se siinä ja siinä.

Tapauskohtainen tunnelmallisuus

Herätä aamulla sateen ropinaan auton katolla. Raottaa silmiä ja siirtää lakanasta leikattua verhoa syrjään sen verran, että näkee pisaroiden vierivän ikkunaa pitkin. Kaivautua syvemmälle peittoihin ja sulkea silmät, kuunnella leirintäalueen rantaan heittäytyvän valtameren kohinaa ja sateen ropinaa ja vajota uneen uudestaan.

Tunnelmallista? Juuri niin. Niinhän sitä voisi luulla.

Pannaanpa merkille, että tämä sade on kylmää. Se ei omaksu kevyen ropsottelun ja raikkaan vihmoilun olemusta, vaan rojottaa alas täydellä tylsämielisellä voimallaan. Pannaanpa tämän jälkeen merkille, että autosta on myös tultava pois. Kun autosta tulee pois, jää taivasalle. Kun jää taivasalle, seisookin yhtäkkiä kylmänä rojottavassa sateessa, siinä samassa jonka ylivoimaisuuden aavisti jo autossa. Siihen on mätkähdettävä kuin pesänlämpöinen untuvikko märkään, lätisevään, untuvat liiskaavaan vesiputoukseen, jonka kylmyys välittömästi hulahtaa ytimiin saakka, ja äkkiä sanalla tunnelmallinen onkin enää hatara kaiku aivojen perukoilla.

Lisätäänpä tähän vielä jääkylmä suihku kuuden dollarin leirintäalueen katottomissa suihkutiloissa, kivuliaat kuukautiset ja pukuhuoneeksi sovellettu tuhruinen vessakatos, ja tunnelmallisuus saa aivan uuden kiinnostavan säväyksen. Kevyenä sivumausteena sadevettä ahmivat tuulihousut, joista laadukkaimpienkin vedenpitävyys luovuttaa viimeistään mittayksikön muuttuessa millilitroista senttilitroiksi, jokaisella ovenavauksella autoon kumoutuva vesimäärä ja alushousuja myöten likomärät vaatteet, jotka todistettavasti olivat kuivat vielä neljä minuuttia aiemmin, jolloin suihkun ja sateen kangistama retkeilijä niihin työläästi vessakatoksessa kiemurteli.

Niin mikä se sana nyt olikaan? Tunnelmallinen? Tosiaan. Ehdin jo melkein unohtaa.

Ei se retkeily muutenkaan aina niin auvoisaa ole. Sitä saattaa joutua taistelemaan autoon tiensä löytäneen sokerimuurahaisten invaasion kanssa, ja olo on hämmästyttävän usein kovin suttuinen. Kun saat suklaata kämmeniisi, kärsit tahmeudesta niin kauan, kunnes vastaan tulee ah-niin-siunattu WC. Kun sotket housusi hupparisi toppisi takkisi ja t-paitasi, joudut pukeutumaan sotkuihisi niin kauan, kunnes lopulta asetut hetkeksi jonnekin ja saat käyttöösi ah-niin-siunatun pesukoneen. Huomaamme siis olevamme jälleen perusasioiden äärellä, ja nämä perusasiat kohentavat elämänlaatua merkittävästi. Tukka on roadtripillä jatkuvasti likainen (kuivashampoo on tytön paras ystävä), lahkeet vaeltamisesta ravassa ja elämä enimmäkseen hankalaa - sadesäällä triplasti sen mitä paisteella. Iltaisin rinkat, eväspussit, retkikeitinsetti, turisti-infojen i-SITE:ilta kerätyt prosyyrinivaskat ja kaiken maailman irtoroju pitää hilata tavaratilasta etupenkeille, jotta peti saadaan levitettyä, ja aamulla toimitaan päinvastoin. Suklaa sulaa autoon, peräkontin lukko prakaa, ikkunoiden verhopatentti pettää, jostakin ilmaantuu legioona banaanikärpäsiä, oliivipurkki laskee marinadiliemensä ruokakassiin ja lentokoneesta pöllitty muovilusikka käpristyy kaurapuurokattilaa sekoitellessa. Sade sotkee kuviot, ei nähdä Cape Reingan majakkaa. Nousuvesi sotkee kuviot, ei nähdä Koutu Bouldersin suuria pyöreitä kiviä. Virheelliset koordinaatit sotkevat kuviot, ei löydetä kokonaisia rakennuksia autioilta rannoilta. Tehdään turhia reissuja, kertyy hukkakilometrejä, mutkaiset tiet panevat aamupuuron hyllymään mahassa. Tölkkispagetit ja sardiinit alkavat äkkiä tympiä. On ahdasta. Neljän dollarin purkinavaaja hajoaa.

Ja silti. Silti. Onhan tämä nyt älyttömän hauskaa.

11 päivää tien päällä. En osaa sanoa, onko se oikeastaan mikään saavutus, mutta Jorman mielestä ihminen alkaa siinä ajassa haista. (En tiedä kummasta meistä hän puhui.) Tähän 11 päivään mahtui liki 1 500 kilometriä ja kaksi suihkussakäyntiä. Yksi kylmä, yksi kuuma. Yhden kerran peseydyimme järvessä. Enimmäkseen parkkeerasimme öiksi syrjäisille metsäteille tai mormonikirkkojen parkkipaikoille, sillä leirintäalueille emme aina sulkemisaikaan mennessä ehtineet (lue: halusimme säästää kymmenen dollariamme). Kun ajatus suihkusta alkoi tuntua liian polttavalta - tai ihmiseen pesiytyvä haju liian voimakkaalta - ja kun juomavesivarannot hupenivat, etsimme jonkin lukuisista leirintäalueista ja yövyimme siellä. Määrätynlainen hankaluus kuuluu retkielämään ja tuntuu jopa nautinnolliselta, ehkä siksi että symboloi riippumattomuutta, elämyksiä ja vapautta. Tai siksi, että sen tietää päättyvän joskus. En tiedä kummasta on enemmän kyse. On joka tapauksessa verrattoman kätevää siirrellä kotia mukanaan. (Kattoratkaisulla sateelta eristetyn kuuman suihkun kokeminen ylellisyytenä on myös ihan lystikästä.)

11 päivää Northlandissa, Coromandelissa ja jossakin Rotoruan ja New Plymouthin välillä. Mitä kaikkea tähän maahan mahtuukaan! Emmekä me ole päässeet vielä vuolaasti kehutulle eteläsaarellekaan. Kyllä kuulkaa, jos jokin maa hemmottelee omiaan, se on Uusi-Seelanti. Punaisia kukkia notkuvia pohutukawa-puita, salaisia poukamia, laguunien kirkasta turkoosia vettä, luolia, vuoria, sademetsää. Kertokoot kuvat tarkemmin, sain kamerani fiksattuna takaisin, ja sitä vartenhan kuvia on. Ettei tarvitse enempiä puhella.

Mies ja meri

Välillä Auckland-Northland

Northlandin itärannikko, Whale Bayn vaelluspolku

Whale Bay

Whale Bay

Matauri Bayn lähettyvillä
Mahinepuan kävelyreitti

Mahinepua

Mahinepua

St. Paul's Rock

Tane Mahuta, Lord of the Forest. 2 000 vuotta
vanha kauripuukuningas Waipouassa. Strategiset mitat:
korkeus 51, ympärysmitta 14 metriä.
Niin iso, että Jormalta leuka loksahti.

Pouto Point.
On joulukuu, joulukuussa tehdään lumienkeleitä.

Pouto Point.
Aution planeetan astronautti.

Coromandel. Lähellä Catedral Covea.

Tienvarresta poimittua

Eteläinen Coromandel, 1900-luvun alun kultakaivokset Waihissa.
Sysipimeät kaivostunnelit olivat siistejä! Katosta tippuvat vesipisarat,
mutkittelevat tunnelit raiteineen ja mullan kostea haju tulevat jatkossa antamaan
uudenlaista syvyysulottuvuutta maan mainiolle Saboteur-pelille.

Coromandel. Vaellus The Pinnaclesin laelle.

The Pinnacles

Wairere Falls

Kuivausteline

Blue Springs Waihou-joella

Tie. Se vain jatkuu jatkumistaan.

Tuli tietysti niitäkin hetkiä ja paikkoja, joissa en edes yrittänyt ottaa kuvia.

Waipu Caves. Syvä, vetinen luola, täysin pimeä sisääntuloaukosta tunkevaa päivänvaloa lukuun ottamatta. Ja syvemmällä, muutaman mutkan takana, luolan matala epätasainen katto ja katon kohoumissa ja painaumissa tuhansia kiiltomatoja. Kyykistyimme pimeään ja tuijotimme ylös. Se oli kuin kolmiulotteinen, käden ulottuville tuotu tähtitaivas. Upeimpia juttuja mitä olen nähnyt.

Ihan oikea tähtitaivas lähellä Aroha Islandia. Paras tähänastisista. Valtavasti vieraita tähtiä, koko yö niitä täynnä. Makasimme selällämme yhä lämpimällä autotiellä ja katselimme yötaivasta, bongailimme satelliitteja, osoittelimme tähtikuvioita ja keskustelimme niistä. Eipä näy Otavaa. Ei näy. Onkohan toi Seulaset. Missä. Tuolla. Voiko muka olla. En tiiä, näyttää Seulasilta.

Northlandin pohjoiskärjen karummat ja jylhemmät maisemat, autiot seudut joilla vain suuret lehmä- ja lammaslaumat laidunsivat. Puutonta kukkulaa, suunnatonta hiekkadyyniä ja se yksi ainoa tie halki koko maiseman.

Ja sitten, totta kai. Tyynimeri. Olen nähnyt muitakin valtameriä, mutta jostain syystä Tyynenmeren äärellä tuntuu kuin näkisin valtameren ensimmäisen kerran. Ehkä olen nähnyt liian kesyjä rantoja ja turkooseina kimaltavia ulapoita, mutta täällä olen katsellut meren rauhattomuutta, eikä tämä meri koskaan lopu. Täällä meri vyöryttää jyhkeää kohinaansa rantoihin aina ja ikuisesti, aina, aina, aina sama pauhu. Aaltojen syvää, loputonta, kaunista ahnautta voisin tuijottaa tunteja. Niiden rytmikästä vyöryä, merestä nousevia harjoja jotka lopulta, jostakin kohtaa, murtuvat ja syöksyvät valkoisena vaahtona alas koko pituutensa mitalta ja muodostavat hetkeksi tunnelin aallonharjan alle. Sitten tunneli muurautuu umpeen, ja uusi harja nousee sen takaa. Sitä voisin tuijottaa, valtamerta jonka voima lumoaa, seisoa nilkansyvyisessä rantavedessä, tuntea miten vetäytyvä aalto kaivaa märkää hiekkaa kantapäiden alta ja pelkästään tuijottaa. Se on Jorma niin iso, kuiskasin kerran, meri on niin iso, eikö se saa sussa aikaan mitään tuntemuksia? Sitten hiljenin, seisoin siinä missä olin ja juuri niin tein, yksinkertaisesti tuijotin isoa merta, rajatonta merta, iäistä merta silmät kosteina, koska meri, voi hyvä ihme, meri on niin iso.

Jorma, lempeä mutta tasainen, sanoi ettei merta kannata itkeä.
Kannata... mitä nyt kannattaa. Minun mielestäni juuri merta jos jotakin kannattaa itkeä.

Yhdeksän syytä käydä Rakino-saarella

1. Täällä tapaa Jimin. Jim on 62, iso hyväntuulinen mies, joka neuloo keskosille pipoja, kokkaa, kalastaa, soittelee huuliharppua ja väsää harrastuksenaan järisyttävän hienoja täytekyniä. Mistä kaikesta voi kyniä tehdä? Krokotiilin leukaluusta? No totta kai. Höyhenistä? Ilman muuta! Kävyistä? Simpukoista? Ei kai hiusväreistä? Miten niin ei. Tietysti hiusväreistä.

Minäkin sain oman kynän. Se on paras matkamuisto ikinä.

2. Jimin lisäksi tapaa todennäköisesti Dylanin, Jamesin, Carolinen tai jonkun muun saaren 17 vakituisesta asukkaasta. He kaikki ajelevat saaren kolmea tiekilometriä yhtä rämisevillä kilvettömillä autoilla (paitsi Caroline, joka lompsuttaa saappaissaan, koska Caroline elää terveellisesti). Niiden peräloosterit pitää pönkätä pystyyn puukepakoilla ja niiden tuulilasit ovat säpäleinä. Useimpien jalkatiloista löytyy tukoittain heinää ja pikkukiviä. Dylan ajelee valkealla avolavamaasturilla, jonka kylkeen on maalattu Jurassic Park. Jamesin autosta en tiedä, mutta hän käyttää suomalaista Rapala-lippistä.

3. Jimin talokin on tapaamisen arvoinen. Täällä soi musiikki lähes taukoamatta. Seasick Steve. Neil Young. Handsome Family. Aaron Neville. Talon ulkolaudoitukseen on maalattu Beatles, Rolling Stonesin kieli ja Marvin Gayen tanssivia kuubalaisia.

4. Täällä ei voi käydä kaupassa, ei postissa eikä edes Makuunissa. Kauppoja, posteja tai Makuuneja ei ole. Lautta kulkee Aucklandista kolmesti viikossa. Vesi kerätään sadevedestä, sähkö saadaan aurinkopaneeleista, huushollit lämmitetään klapeilla. Mitä täällä voi tehdä, on wwoofaus.* Ja se kannattaa. Wooferi saa myllätä puutarhassa nelisen tuntia päivässä, ajella nurmikoita, istuttaa vesimeloneita, operoida joulun kunniaksi 600 led-valoa viemäriputken ympärille ja katkoa takkaan oksia. Siinä sivussa wooferi voi lounastaa terassilla merinäköalaa katsellen, löytää linnunpesiä työmaan liepeiltä, maiskautella pullukoita kotiloonsa kiertyneitä etanoita irti kasvillisuudesta ja kokea elelevänsä leppoisalla arkisuudella maustetulla paratiisisaarella.

5. Silmä ja mieli lepäävät Rakinon luonnossa. On vihreää ulappaa, pimenevässä läntisessä taivaanrannassa tuikkivan Aucklandin pitkää matomaista valonauhaa, Rangitoton upea tulivuorisiluetti lounaassa. On valtameren uupumatonta raukeaa kohahtelua. On purjeveneiden täplittämiä poukamia, on kukkuloita ja hiekkarantoja ja on saaria, joista toisiin syttyy iltaisin majakan valo.

6. Carolinen puutarhassa riittää pällisteltävää. Se on jyrkkään rinteeseen istutettu jokseenkin sekava kokoonpano, mutta voi pojat mitä herkkuja. Luumuja, avokadoja, persikoita. Sitruunoita ja kurpitsoita. Valkosipulia, raparperia, mansikoita, chiliä. Papuja, vesimeloneita, tomaatteja, salaatteja. Kyllä yhden ihmisen puutarhassa pitää vähintään näitä olla.

7. Mitä tänään tehtäisiin ei ole kysymys vaikeimmasta päästä. Poikettaisiinko uimaan yhdelle saaren luonnonhiekkarannoista? Pärskittäisiinkö ihan kunnolla, mentäisiin vähän villeiksi kaikesta siitä merestä siinä ympärillä, naurettaisiin kuin mielenvikaiset ja heittäydyttäisiin viileisiin aaltoihin kädet levällään? Oltaisiin oikein vapaita, ahmittaisiin sitä vapautta hulluina ilosta, hihkuttaisiin tätä humalluttavaa huolettomuutta? Ja illalla, sitten kun on pimeää, mentäisiin jännittyneinä pyytämään mustekaloja. Laskuveden aikaan käydään kalassa, saadaan kalaa, napataan oikein oivallinen snapper fish ja paistetaan siitä pannulla korppujauhoinen makuelämys. Sateen sattuessa kiivetään vinttikamariin lukemaan ja kuuntelemaan ropinaa ikkunoissa. Iltaisin sytytetään kamiinaan tuli ja poltetaan kynttilöitä, kuunnellaan tuulta ulkona, paistetaan kamiinan alaosassa pizzaa. Kerran tai kaksi voisi lainata Jamesin kajakkeja ja ponnistella South Pointille suolaisessa tuulessa saaren rantoja myötäillen. Joskus illalla voisi etsiä mukavan heinäntuoksuisen rinteen ja loikoilla siellä tähtitaivasta katsellen – tai kävellä merenrantaan ruohikkoiselle töyräälle, istua alas ja vain kuunnella pimeydessä rantaan kohahtavia aaltoja. Ja noh, ehkä sitä voisi käydä yhden kerran viulukonsertissakin. Esimerkiksi sinä sunnuntai-iltana, kun Dylanin lahjakas wooferi soittaa kattoterassilta saarelaisille Mozartia ja Schindlerin listaa. Se on ihan hyvä juttu tehtäväksi myös.

Jos ei muuta keksi, kannattaa Rakinolla täyttää vuosia. Jorman synttäreiden kunniaksi Jim tuotti veljensä vaimon matkassa saarelle suklaakakun, jäätelöä ja pullon kuohuviiniä. Saimme vapaapäivän askareista, ja kun Jorma mainitsi Jimille pitävänsä viskistä, löysi hän kohta itsensä terassin pöydästä kullanruskeiden viskipullojen keskeltä. Vein sankarille kirjan ja menin tiskaamaan astiat.

8. Sunnuntaina iltapäivällä viikonloppulomalaisten lähdettyä kannattaa vähän kierrellä saarella. Sitä voi löytää kaikenlaista, tölkkimaissia ja oliiviöljyä, suklaata ja lakritsinauhoja, aamiaismuroja, keksipaketteja, pastaa ja kananmunia. Kaikenlaisia löytöjä on tarjolla niille joita ne kiinnostavat, ja meitä suklaa kiinnostaa kovasti.

9. Jos etsit pakopaikkaa stressiltä, lepohetkeä arjesta tai rentoutumista kiireestä, tule tänne. Jokainen hetki on nautinnollinen. Elämisen verkkainen rytmi, terasseilla istuvat saarelaisasukit, jotka huokaavat olevansa timpurinharrastuksineen liian kiireisiä ehtiäkseen kalastaa, hyvä ruoka, rauhallinen elinpiiri ja se, että maailma yksinkertaisesti on kaukana. Jopa Auckland on kaukana, vaikka lepää lännessä kenen tahansa katseltavana. Tui-linnut ovat tämän paratiisin aamu-uutisia ja pukekot iltapäivälehtiä, ja koko maailma on siinä minkä omalta terassiltaan pystyy näkemään. Kaikki on tässä, eikä mitään tarvita enempää. Jos maailma jossain kuohuukin, se tapahtuu epätodellisen kaukana.

* Wwoof tarkoittaa samaa kuin HelpX. Mene nettiin. Rekisteröidy sivustolle. Se maksaa (kahdelta hengeltä) 26 euroa. Laadi tasokas ja kattava profiili. Se saa olla persoonallinen. Etsi isäntäperheitä, joiden luona voit asustella ja murkinoida sovittua työtuntimäärää vastaan. Sellaisia on tarjolla valtavasti. Lue toisten woofereiden jättämiä suosituksia ja muista kirjata omasi perheestä lähtiessäsi. Lähetä viesti, odota myöntävää vastausta ja hankkiudu oikeaan paikkaan sovittuna päivänä. Sinut voidaan myös noutaa esimerkiksi lentokentältä tai rautatieasemalta. Joistakin päivistä muutamaan kuukauteen kestävien pistäytymisten ajan pääset maksutta tutustumaan ties minkälaisiin ihmisiin, näkemään monenlaisia koteja, jakamaan arkista elämää paikallisten kanssa, kuulemaan vinkkejä, saamaan apua, treenaamaan kielitaitoasi, sisäistämään kulttuuria, pesemään matkavaatepyykkiä, harrastamaan ilmaiseksi monenlaista ja reissaamaan huipputaloudellisesti. Olet toisin sanoen löytänyt kaikkien aikojen parhaan tavan matkustaa.

Fix Or Repair Daily

Autonostossa, olen huomannut, numeroilla on väliä. Mitä vuosimallia, montako kilometriä, kuinka iso kone, paljonko maksaa, miten monta rengasta.

Vuosimallin 2001 autossa mittarilukema 155 000 on erittäin hyvä. Kaksilitrainen kone on nykymittapuulla kokolailla iso vehje. 3 400 dollaria on hyvin pidetystä autosta kohtuullinen hinta, tarkalleen ottaen 2 072,66 euroa. Renkaiden ihanteellisin yhteenlaskettu lukumäärä kuuluu olevan neljä, viisi yltää jo ruhtinaalliseen. Ratteja riittää yksi ainoa.

Numerotietämykseni lisäksi sanavarastoni on laajentunut merkittävästi. Farmariauto = station wagon. Vaihteisto = transmission. Katsastus = warrant of fitness. Vääränpuoleinen liikenne = STAY ON THE LEFT SIDE. Kaikki tärkeitä, jokapäiväisiä sanoja, toiset jopa elintärkeitä.

Se on Ford Mondeo ja elämäni ensimmäinen auto. Jorman elämän viides. Jo kaksi ajopäivää, eikä sitä ole tarvinnut vieläkään korjata. Siinä on vaaditut neljä rengasta ja yksi ratti, all included, kerroin ranskalaiselle Sylvainille. Fully equipped, ilahtui Sylvain. Niin minustakin. Takapenkin alta löytyi dollarin kolikko, kolme marmorikuulaa, muovilusikan kärki, legoja, suklaamunayllätys ja kohtalainen kokoelma purkka- ja karkkipapereita. Fully equipped. Kyllä Sylvain tietää.

Mitä materialismiin noin muuten tulee, kamerani on joutunut potilaan paikalle. Läheisessä huoltoliikkeessä sen tila pyritään vakauttamaan. Operoinnin ajan olemme jumissa Aucklandissa, mikä on ikävää, mutta käytämme aikamme parhaamme mukaan. Avaamme Kiwi Bankissa tilit kumpaisellekin, mikä on onneksi edes väliaikaisella osoitteella varustetulle helppoa. Ajelehdimme Auckland Museumin vaimeasti kajahtelevissa saleissa tekemässä tuttavuutta maorien sotaisan historian kanssa. Metsästämme Pelastusarmeijan kirpputoreilta autoomme patjoja ja peittoja, sillä matkailuauton me halusimme ja sellaisen siitä myös teemme. Keräämme aamuisin puutarhasta mansikoita jogurttikoneella tehtyyn jogurttiin. Kokoonnumme päät yhdessä muiden, pidempään matkailleiden helppereiden kanssa piirtämään karttoihin mustalla tussilla ympyröitä tulivuoriseutujen, kansallispuistojen, sinisten pingviinien poukamien, kiiltomatoluolien ja Mordorin ympärille.

Luonnollisesti jatkamme myös työskentelyä isäntäperheessämme, mikä kasvattaa keskeisten sanojen varastoa edelleen. (Vaja = shed. Tasoitemassa = gap filler. Kottikärryt = wheelbarrow.) Öljyämme aitaa, maalaamme ikkunanpieliä ja siivoamme järkyttävään kuntoon päässyttä vajaa, jonka raivaamisen rinnalla omien vanhempieni jemmausvimma tuntuu kesyltä ja organisoidulta harjoittelulta. Todelliset mestarit säästävät ruosteen umpeen muuraamat maalitölkit, mätänevät liimalevyt, tyhjät spraypullot ja maalinsekoituksessa käytetyt rimankappaleet, jotka kaikki kasataan painovoimaa uhmaavaksi vuoristoksi puolilahon vajan uumeniin, minne uskaltautuu vain umpihullu suomalainen henkensä kaupalla. Umpihulluna suomalaisena koin myös suurenmoista tyydytystä saadessani viskellä vajasta jätteitä kottikärryihin ja puskiessani tavaroita oikeille paikoilleen.

Arkisen elämänmenon keskellä olemme tehneet retken Waiheke-saarelle. Siinäpä todellinen lintukoto! Virheetöntä Tyynen valtameren ympäröimää piknik-spottia koko saari: täydellisiä turkooseja lahdenpoukamia hiekkarantoineen, huojuvia niittyjä ja villikauroja töyräillä meren yllä, viinitarhoja, lammaslaitumia, simpukankuorien kuormittamia rantoja ja uhkeita lehtipuita. Oli hiljaista, puhdasta ja rauhallista, juuri niin kuin suomalaisen mielestä luonnossa kuuluukin olla. Vähän tämännäköistä:

Maisemien lisäksi Waiheke tarjosi runsaan eläinhavaintojen sarjan:

Rannalle henkensä heittänyt meduusa. Limaisempaa, vastenmielisempää ja kiehtovampaa otusta en kuuna päivänä ole nähnyt.

Musta, hauskalla sävelmällä laulava lintu. Jorma matki sävelmää, ja lintu vastasi. Esimerkillinen vuoropuhelu, joka jatkui pitkään.

Simpukankuoret, olkoonkin että varsinaisen eläimen taikka eliön osuus oli niistä jo poistunut (onneksi). Sinisiä, violetteja, keltaisia, valkoisia. Pakko niitä oli muutama poimia. (Jorman mielestä tarvitsen ylimääräisen laukun kotimatkalle.)

Kotilot ja niiden alla havaittu elämä. Rantavedessä merenpohjassa tapahtui näet kummia: yllättäen saattoi jokin viattomasti paikallaan pohjassa maannut kotilo nousta ja lähteä sivusuunnassa etenemään hämmästyttävän monen raajan voimin. Vekkuleita pikku krapujahan siellä! Pieni kotilo hattunaan. Kelpaa siinä suojapaikkansa alla merenpohjassa kipittää kuin konsanaan kantoon kätkeytynyt Haisuli.

Ja sitten: rausku! Kyllä! Iso kuin mikä! Seisoimme ylhäällä töyräällä ja satuimme äkkäämään rantavedessä lipuvan tumman otuksen. Aaltomaisesta liikkeestä ja helposti tunnistettavasta muodosta ei voinut erehtyä. Siinä se verkkaan lipui alapuolellamme ohitse, ja me, oi kyllä, me toljotimme minkä jaksoimme.

Myöhemmin illalla, sitten kun laskevan auringon kultaama Auckland kuin sadun kuninkaallinen kaupunki oli ottanut lauttamme vastaan ja olimme palanneet junalla isäntäperheemme luo, näimme vielä opossumin. Se jolkotti edessämme tiellä, empi hetken kiivetäkö puuhun, jatkoi matkaa, vilkaisi olkansa yli meihin, jolkotti edelleen ja sujahti pihapensaiden katveeseen. Kummajainen sekin omassa lajissaan, mutta olipahan mainiota päättää eläinrikas päivä sellaisen omakohtaiseen tapaamiseen.

Herra Opossumi ja muita matkakuulumisia

Tulimme Uuteen-Seelantiin. Oleilemme paikassa nimeltä Papatoetoe. Meillä on oma pihamaja. Sen väliseinässä asuu opossumi.

Tämä se siis on, maa josta olen haaveillut 14 vuotta. Hyvää työtä, Peter Jackson, jo Finnkinon hämärässä punaiseen penkkiin painautuneena päätin, että näitä vuoria ja tasankoja on joskus pakko päästä itse lähempää katsomaan.

Toistaiseksi olemme nähneet lähiöitä. Säntillisiä nurmikkoneliöitä ja punaisia postilaatikoita. Läjäpäin merikontteja, hengettömiä omakotitaloja ja lähijunan raiteita. Näitä ei otettu elokuvatrilogiaan mukaan. Niissä ei ollut oikeaa haltiahenkeä.

Emme ole olleet pettyneitä, vain paikallamme. Kiinassa tapahtuneen tiukkatahtisen ryntäämisen jälkeen läjähdimme tähän hauskannimiseen Aucklandin lähiöön kuin löysät perunat. Internetin syvyyksistä nousi jo Suomessa vastaan HelpX, sivusto jolta matkalaiset voivat kohdemaasta etsiä mieleisiään isäntäperheitä, joiden luona työskennellä ruokaa ja asumista vastaan. Olive ja Graeme odottavat meiltä vain 24 viikkotyötuntia, jotka saamme tehdä itsenäisesti milloin hyväksi katsomme.

Olen opetellut uusia taitoja. Sahaaminen oli
helppoa, sahan käyntiin saaminen
kinkkisempi juttu.

Nakutamme terassia. Jynssäämme rakennusmateriaaleja eli pihanperältä pengottuja rimoja viinietikkaliuoksella puhtaiksi. Sahaamme pihapuista oksia, jotka pukekot ovat ottaneet saniteettitiloikseen. Ryökäleen pahanilmanlinnut. Kirjaimellisesti.

Olemme viihtyneet. Olive on jämäkkä seitsemänkymppinen nainen, jonka iäksi vakavissamme arvioimme 55. Tarmokas ja energinen nainen, jolla on hieman vähemmän tarmokas mies. Graeme, joka muistuttaa suurennettua ja vaalennettua Yodaa, tallustelee harmaissa tohveleissaan pitkin taloa ja kertoo vahvalla murteellisella englannillaan vitsejä, joita emme ymmärrä. Osaamme jo nauraa melko uskottavasti todennäköisesti oikeassa kohdassa. Pakettiin kuuluu myös James, Oliven sympaattinen veli, joka ilmoitti jo ensitapaamisella kulkevansa vuoden ympäri shortseissa ja T-paidassa. Se on oikeasti saavutus. Täällä on turha odottaa iäistä Konnun aurinkoa. Tulopäivänämme satoi kaatamalla, ensimmäisen viikon pukeuduin fleeceen ja kaksiin päällekkäisiin housuihin. Kevät alkaa vasta olla lopuillaan ja Suomea muistuttava ilmanala kantua aurinkoista kesää kohti.

Päivisin talonväki on eläkeiästään huolimatta usein töissä, mutta iltaisin yhteisen päivällisen äärellä on mielenkiintoista keskustella naisten ja miesten tasa-arvotilanteesta Uudessa-Seelannissa, korruptiosta, pakolaisista, energiantuotannosta ja sukupolvien yhteiselosta. Mikään ei voita kulttuurieroja koskevia keskusteluja paikallisten kanssa. Paitsi ehkä se, että ymmärtäisin niistä enemmän. Englantini ropisee ruostetta.

Käytössämme on keskimääräistä hivenen kolkompi pihamaja, jonka lattiat ovat kylmää kivilaattaa ja sisustus varsin askeettinen. Meillä on kuitenkin oma kylpyhuone, pesukone ja jääkaappi. Ja opossumi. Hyvin äänekäs. Touhukas suorastaan. Täällä opossumeita ei katsota hyvällä. Ne pistelevät pikkulinnut, kasvimaan sadon ja roskisten sisällöt poskeensa ja kakkivat sopimattomiin paikkoihin. Minua kutkuttaa ajatus edes yhden ei-hyvällä-katsotun opossumin bongaamisesta.

On hykerryttävää asua talossa, jonka puutarhasta voi kipaista sitruunamelissaa teeveteen, laakerinlehtiä lihakeittoon, sitruunoita kotitekoiseen limonadiin ja mandariineja pikkunälkään. Myös kohennus aamiaisakselilla on ollut tervetullut parannus Kiinassa tottumaamme aamupalaan. Dumplingit eivät kerta kaikkiaan olleet meidän juttumme. Vapaa pääsy talonväen keittiöön on avannut ovet juhlalliseen Weetabixien, kananmunien, maidon, voin, leivän, vihannesten, hillojen, juuston, kaakaon, voitaikinapiiraiden, kanan ja lihan maailmaan. Kiitos nuoruusvuosieni ikisuosikille Enid Blytonille, edellinen listaus sujui ylen vaivattomasti.

Tuntuu muutenkin autuaalliselta olla maassa, jossa meitä ymmärretään. Ilmapiiri on vastaanottava ja ystävällinen, jo lentokentällä passini vastaanottanut virkailija puhutteli minua etunimellä ja jutteli mukavia. Google toimii, välimatkat ovat inhimillisiä, tarjolla on tuoreita vihanneksia ja vessapaperit saa huuhtoa pytystä alas. Sekin on plussaa, että täällä ylipäätään on pyttyjä. Reikä lattiassa toimii sekin, mutta en vastusta paluuta pitkiin istuntosessioihin George R.R. Martinini kanssa.

Jorma löysi pianon lähijunan asemalta.

Olemme toki tehneet muutakin kuin lösöttäneet laakereillamme. Olemme kuunnelleet lintua, jonka laulu muistuttaa keinun ketjujen nitinää. Olemme katselleet rugbynpelaajia treeneissään. Olemme oppineet, että 'kiwi' tarkoittaa paitsi lintua ja hedelmää myös paikallista asukasta. Olemme todenneet, että täälläkin on hyttysiä. Pariin kertaan olemme seikkailleet Aucklandin satamissa ja keskustan kaduilla. Kerran kuuntelimme klubilla kontrabassolla ja kitaralla tuotettua kevyttä jazzia. Samana iltana eksyimme keilahallin peliluolaan (kyllä! Minäkin!). Siellä mäiskin vihreitä koloistaan ponkaisevia ukkoja vasaralla päähän, ajoin moottoripyörällä vaarallisen vuoristoisessa maastossa (missä taisin tappaa ainakin yhden kanssapyöräilijän) ja kannustin äänekkäästi Jormaa mojauttamaan jonossa puksuttavia ankkoja nyrkillä ahteriin. Yhdelle vehreälle kukkulalle olemme myös kiivenneet. Sieltä katselimme lähiöiden valoja, merenlahtea, purjeveneitä ja Rangitoton tulivuorisaarta. Kukkula kumpuili hobittimaisena edessä ja takana. Siellä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että todella olemme Uudessa-Seelannissa.

Sama piano.

Vauhti kallossa ja bensaa suonissa.

Läheisellä torilla oli markkinapäivänä hauska katsella ihmisiä. Näin niin ison miehen, että ajattelin: siinä menee Hagrid. Sitten näin toisen, vähän pienemmän, mutta sillä oli isompi tukka. Se oli tietenkin palmikoitu kahdelle täsmälliselle letille. Sitten tuli se pienin mies. Sillä oli tuulipuku ja kepinnenässä puinen risti, jonka laella kilkatti metallinen kello. Believe in Jesus, luki kyltissä ristin alla, ja toisella puolella Come back to God. Lisäksi oli se kookas nainen, jonka leuka oli niin tatuoitu että näytti siltä kuin ruokaa olisi jatkuvasti valunut sen suusta leukaperille. Maori ihan varmasti, ajattelin minä, sillä stereotyyppiseen ajatteluun en ole ensinkään taipuvainen.

Paljon oli liikkeellä suuria ihmisiä. Valtavia. Niiden alle jää ja liiskaantuu, jos ei ole tarkkana. Niiden pään ja hartioiden välistä puuttuu monesti sekä niska että kaula. Pää yksinkertaisesti töröttää hartioista kuin siihen isketty kurpitsa. Enkä suoranaisesti ihmettele; täällä myydään lunch packin nimellä pussukoita, joihin on pakattu Oreo-keksejä, suklaatikkuja, juustonaksuja, suolakeksejä ja mansikkamehua. Kahdella dollarilla.

Tarkistimme asian myös Googlesta. Löysimme monta tilastoa, joista valtaosassa Uusi-Seelanti yltää maailman kymmenen lihavimman maan kärkikaartiin. Maa, joka on tunnettu rajattomista melomis-, ratsastus-, patikointi-, retkeily- ja pyöräilymahdollisuuksistaan. Ehkä pyöreyteen taipuvaiset, maailmanmaineeseen nousseet hobitit ovat jättäneet jälkensä kansaan, jonka keskellä heidät niin ikimuistoisesti filmatisoitiin.


Loppuun päivän mietelmä.

Ruotsi tulee vastaan kaikkialla.

• Äkkäsin Kiinassa yllättävän monta Fjällrävenin kantajaa.
• Muuan kiinalaismies, joka pysähtyi Kunmingissa jutuilleni, innostui silminnähden, kun kerroin olevani Suomesta. Ylpeänä sivistyksestään hän ilmoitti tietävänsä Ikean.
• Eräässä Aucklandin ravintolassa myydään ruotsalaisia lihapullia ja perunamuusia. Luonnollisesti kalliimmalla kuin lammaspataa.
• Yhden ranskalaisen kanssa keskustelimme siitä, mistä Suomi on tunnettu. Toiveikkaana hän tarjosi Stieg Larssonia.

Sillä lailla, sanon minä.

Hyvistä ja huonoista päivistä

Täydellisellä suuntavaiston puuttumisella on sellainen vaikutus, että mikään ”se oli tuossa ihan kulman takana” -kohde ei koskaan siitä kulman takaa löydy. Kunming oli mukavanoloinen paikka, väljä ja ilmava, mutta pääasiassa käytin siellä aikani etsien tietäni omin päin milloin minkäkin kulman taakse. Jorma käytti saman ajan vatsakrampeista toipumiseen.

Kunmingin Bird & Flower Market kattoi ahtaiden häkkien paljoudelta kilpikonnia, undulaatteja, mustia oravia, hamstereita, kissan- ja koiranpentuja, kaniineja, minipossuja, liskoja, käärmeitä ja hämähäkkejä.

Kunmingin Stone Forest, silmänkantamattomiin ulottuva karstikivipylväiden metsä. 

Kolmen päivän vaellus Wulingyuanin kansallispuiston henkeäsalpaavissa maisemissa oli hieno kokemus. Rykelminä kapeita, satoja metrejä korkeita pystysuoria hiekkakivipilareita, joiden seinämistä puski sitkeitä mäntykimppuja.

Jorma, luolien mies

Helteisenä porottavassa Guilinissa lähinnä maleksimme Li-joen varsilla ja vertailimme hiki päässä erilaisia älypuhelimia. Niinkin ihmeellisesti siinä sitten kävi, että vanha yksinkertainen kapulani vaihtui elämäni ensimmäiseen älylliseen versioon, mikä mahdollisti jälleen Whatsappin kautta tapahtuvan yhteydenpidon kotimaahan. Heti piti luuriin ladata mahdoton määrä käteviä appeja, joilla voi navigoida, valaista sängynalusia, kohentaa nettiyhteyttä ja kääntää kiinankielisiä fraaseja. Mikä kätevintä, uudella puhelimellani voi myös soittaa.

Viimeinen etappimme varsinaisen Kiinan puolella oli Yangshuo. Kaunis, rento, helppo – ylivoimaisia suosikkipaikkojamme Kiinassa. Aktiivisille on tarjolla kalliokiipeilyä, luolauintia ja skootteriajelua, eikä kielikään tuota samanlaisia ongelmia kuin muualla. Matkailuystävällisen luontonsa tähden sen ovat toki löytäneet muutkin länsimaalaiset, mutta on ällistyttävää, miten nopeasti turisteista, West Streetin ruuhkista ja rihkamamyymälöistä pääsee eroon vain vuokraamalla pyörät pariksi helteiseksi päiväksi ja polkemalla ulos kaupungista.

Ihailimme uneliaita karstivuorimaisemia, pulahdimme Yulong-joessa bambulauttojen lipuessa verkkaan ohi, sivuutimme mandariineja notkuvat hedelmätarhat ja säyseinä laiduntavat vesipuhvelit ja poljimme läpi syrjäisten kylien, joiden riisiviljelmillä lyllersi sympaattisia ankkoja. Joki kiemurteli laiskana läpi utuisen maiseman, maanviljelijät sitoivat pelloilla kuhilaita, satunnaiset savuhattarat ajelehtivat vainioilta taivaalle ja pyörätie luikersi tasaisena ja mutkaisena maaseudun rauhassa. Uitimme jalkojamme joessa ja katselimme veden läpi pohjassa sivuttain kipittävää taskurapua. Voiko elämä paremmaksi mennä.

Luonnollisesti neljäntenä päivänä, jolloin vuokraamamme sähkömopo ryytyi mäkiseen maastoon ja vaati meitä työntämään sitä paahtavilla rinteillä, muistelisin ajatelleeni, että parempiakin tapoja on viettää päivänsä. Liftaamalla sieltä piti pois tulla ja typerä mopo noutaa vuokraamon kanssa myöhemmin. Mutta ei mitään niin huonoa jottei jotain hyvääkin: mopoa lykkiessämme äkkäsimme onnekkaalta saalistusreissulta palaavan kiinalaismiehen. Vasemmassa kädessään tämä huoleti roikotti yhä elossa olevaa päivän lounastaan. Itse en kanniskelisi käärmeitä tuolla tavalla, mutta sivustaseuraajalle se tuotti turvallisella tasolla shokeeraavan tuntemuksen. Tyrmistykseni ei jäänyt valppaalta saalistajalta huomaamatta, mutta häntä ilmeeni lähinnä nauratti.

Bambulauttojen paraati

Kiinalaiset kartat ovat käsittämättömiä. Pohjoinen ei ole pohjoisessa, valtaosaa kaduista ei ole merkitty karttaan lainkaan ja mittasuhteet ovat päin mäntyä.

Paikallisen torin tarjoiluja jälleen

Viimeisenä mutta tuskin kenenkään mielestä vähäisimpänä koitti vihdoin Hong Kong. Täristelimme sinne yöbussin ahtailla makuupaikoilla vieressämme kookas tsekkimies, joka koipiaan aikansa aseteltuaan tuumasi, että kaksimetrisen miehen pitäisi ehkä valita matkakohteensa tarkemmin.

Hong Kongin erilaisuus Kiinaan nähden oli ilmeinen. Monikansallinen yleisilme, moderni katukuva, pilvenpiirtäjät sekä – kiitos Britannian siirtomaalleen jättämän perinnön – vasemmanpuoleinen liikenne. Vastaan tuli ensimmäisen metronjälkeisen kymmenminuuttisen aikana intialaista, afrikkalaista, kiinalaista ja länsimaalaista. Nuudelit maistuivat erilaisilta, liikennekäyttäytyminen oli hallittua ja kuuliaista, ihmiset puhuivat englantia, kadut tuntuivat korkeiden rakennusten katveessa ahtailta ja tungeksivilta, julkisivut olivat näyttäviä ja kokonaiskuva siisti ja vauras.

Aikaa Hong Kongille oli vain päivä. Ylitimme lahden Kowloonista Hong Kongin keskustaan Star Ferryllä, ajelimme Peak Tramilla Victoria Peakille ihailemaan pimenneeseen iltaan syttynyttä merenrannan miljoonakaupunkia ja palasimme Kowlooniin seuraamaan Symphony of Lights -ohjelmanumeroa, joka kaikille maksuttomana jokailtaisena tapahtumana otti paikkansa lahden toisella puolella. Musiikin tahtiin välkkyvän valo-shown olisi odottanut olevan näyttävämpikin, mutta ilta oli lämmin ja shown jälkeisen kaupungin siluetin katseleminen oudon levollista. Pilvenpiirtäjien miljoonat kutsuvat valot heijastuneina merenpinnasta, lahtea uskollisesti halkovat lautat ja mereltä henkivä lauhkea tuuli tekivät olosta tyynen ja seesteisen.

Matkailu on sikäli jännää, että siihen sisältyy sekä hyviä että huonoja päiviä. Hyvinä päivinä luonto tuhlaa kauneuttaan, mangot ovat maailman makeimpia, joku lennättää leijoja taivaan korkeuksissa, hostellin patja tuntuu yllättävän pehmeältä, sametinmustat perhoset lepattavat kämmenenlevyisinä tienposkissa, maailma houkuttelee tutkimaan ihmeitään ja toisten matkalaisten kanssa voi läiskiä Unoa ja taivastella sisäänpääsymaksuja. Huonoina päivinä vessapaperi, josta puuttuu repäisyä varten suunniteltu katkoviiva, ärsyttää kohtuuttomasti, aamiaismunakas on uitettu öljyssä, hedelmät liiskautuvat reppuun, nettiyhteys estää lataamasta blogiin kuvia, tinkiminen uuvuttaa, palvelujaan tyrkyttävät taxikuskit raivostuttavat, riisiruuat tympivät ja koko matkustelu on pelkästään yliarvostettua.

Sellaisina päivinä haluan vain eteeni lautasellisen perunamuusia ja lihapullia. Haluan luontoon, järvelle, metsään, jonnekin minne ei ole parveillut kailottavien kiinalaisten katraita. Haluan tulla ymmärretyksi ja nähdyksi, haluan nähdä ja ymmärtää, haluan kerätä kadulta jokaisen roskan ja uskoa ettei kukaan heitä uusia tilalle, haluan ravistella joka ikistä taxintarjoajaa kauluksesta ja karjua, että osaan kyllä kiitos vain ottaa halutessani taxin ilman apua voisitko nyt painua suolle siitä halloasi huutelemasta. Haluan mieleiseni maailman, kyllä minä tiedän, mutta samalla tajuan olevani vain sivustaseuraaja ohikulkumatkalla. Enkä pysty päättämään, onko siinä matkustelun salaisin viehätys kaikessa julmassa yksinkertaisuudessaan vai pelkästään jokaiseen jäseneen ulottuva syvin ja avuttomin lohduttomuus.

Loppuun lupaamani kiinalainen väripläjäys:

Se oli oikeasti hieno luola Yangshuossa, mutta kuka on valinnut valojen värit?

Tiibetiläisiä rukousliinoja

Temppelin pylväskäytävän kuvitusta

Leijoja! Paljon! Korkealla!

Tämä pääsi mukaan siksi, että on niin hauska.