Pulskat muukalaiset

Olemme palanneet. Istun samassa paikassa, saman pöydän ääressä kuin lähes vuosi sitten ensimmäistä blogitekstiä kirjoittaessani.

Paluupäivänämme ja sitä seuranneina päivinä tein huomioita oudoiksi kokemistani asioista:

• On normaalia kuulla puhuttavan suomea. Älä valmistaudu tiedustelemaan, mistä puhujat ovat kotoisin ja miten pitkään he ovat tällä puolella palloa viipyneet.
• Kassalla ei ole pakko sanoa hello. Moi toimii myös.
• Käytetyn vessapaperin voi halutessaan sulloa roskikseen, mutta sen saa myös vetää pytystä alas (ilmeisesti suositellaan jälkimmäistä).
• Ei kannata aina ostaa uutta vesipulloa kaupasta. Jo omistamansa pullon saa täyttää suoraan hanasta.
• Hengitä. Hengitä uudestaan. Ja vielä. Ihmettele ilman järisyttävää raikkautta.
• Älä luule tietäväsi, mitä kello on, vain katsomalla ikkunasta ulos. Yhdeltätoista illalla on yhtä valoisaa kuin viideltä iltapäivällä.
• Syö ruisleipä. Syö toinen. Tiedät, ettet turhaan ole sitä maailmalla kaivannut.
• Yritä olla koko ajan
• kyselemättä muilta, MISSÄ KAIKKI IHMISET OVAT.
• ihmettelemättä, onko täällä aina ollut näin autiota.
• päivittelemättä, miten täällä voi olla näin tyhjää ja hiljaista.
• Sellainen ärsyttää.

Miltä palaaminen tuntuu, meiltä monesti kysytään. Pöllämystyttävältä, vastaan minä. On hämmentävää olla kotona, hämmentävää olla paikoillaan. Varsinkin ensimmäisen viikon aikana minua vaivasi usein tunne, että olisi pitänyt olla lähdössä johonkin. Huomaan edelleen muistuttelevani itselleni, ettei tämä ole mikään välivaihe, vaan pysyvä olotila. En ole lähdössä mihinkään. Kun on yhdeksän kuukautta elänyt pelkästään siirtyäkseen paikasta toiseen, paikoillaanolo vaatii omanlaisensa orientoitumisen.

En ole koskaan varsinaisesti potenut paluunjälkeistä kulttuurishokkia, mutta nyt taidan potea. Eniten vaivaa kysymys tulevaisuudesta ja kuulumisesta johonkin. Hölmöä kyllä, tuolla jossakin ajelehtiessani elämäni tuntui tarkoituksellisemmalta kuin se nyt tässä hetkessä tuntuu. Reissailun päämäärättömyydessä on kaikki se päämäärä, mitä saatan kuvitella päivittäin tarvitsevani. Ideanahan ei ole kiinnittyä mihinkään, ei rakentaa mitään paikallaan pysyvää eikä etsiä elämäänsä yhtenäistä punaista lankaa. Ideana on seilailla, ja kuka vain osaa sen lajin. Elämä tapahtuu tässä ja nyt, hetkessä, pohdit korkeintaan missä hostellissa nukut seuraavan yön ja käytkö museossa vai kävelyllä puistossa. Vaikeimmat valinnat koskevat seuraavaan kaupunkiin siirtymisen ajankohtaa ja vaelluksen aloittamispäivämäärää. Et koeta päästä selvyyteen sellaisista pitkän aikavälin ratkaisuista kuin mistä hankit oman asunnon, miten työllistyt ja koska perustat perheen. Olet irti kaikesta, ja tuolla jossakin irtonaisuus on parhaimmillaan yhtä kuin vapaus, huolettomuus ja riippumattomuus.

Sitten palaat, ja kaikki on toisin. Täällä pitäisi nyt osata asettua ja kiinnittyä ja löytää paikkansa. Tajuat kokevasi olosi jälleen irralliseksi, mutta tällä kertaa tuntemus ei ole myönteinen. Jälleennäkemisten riemuja seuraavat kysymykset, jotka alkavat ahdistella palannutta aivan liian pian. Mihin kuulut? Mitä haluat? Mihin ryhdyt? Ja sitten, ikävä kyllä, tämäkin viheliäinen kysymys: kuka olet?

Ihminen on parhaimmillaan ollessaan muukalainen, kirjoittaa Kjell Westö. Hienosti sanottu. On ihanaa, vapauttavaa, suurenmoista olla muukalainen. Kukaan ei tunne minua. Menneisyyteni on oma salaisuuteni. Muukalainen ollessani voin olla kuka tahansa. Niin kauan kuin olen muukalainen, kukaan ei tee minusta tiettyjen roolien vankia, ei voi osoittaa puutteitani, ei ärsyyntyä typeriin tapoihini eikä tiedä mitään heikkouksistani. Minun ei tarvitse vastata odotuksia. Olen vapaampi valitsemaan uudestaan, kokeilemaan jotakin uutta ja kenties jopa erehtymään.

Palattuani en enää ole muukalainen. En ole kuka tahansa. Olen minä, Elina, joku joka tunnetaan, joku jolla on typeriä tapoja, ärsyttäviä piirteitä ja luvuton määrä puutteita. Täällä minulla on menneisyydestäni kumpuavia valmiita rooleja suhteessa eri ihmisiin ja ryhmiin, eikä niistä irtautuminen ole helppoa, joskaan ei aina edes tarpeellista. Minuun kohdistuu odotuksia, minut on opittu tuntemaan tietynlaisena. Luultavasti joudun myös kantamaan valinnoistani vastuun paljon isommalle ihmisten joukolle kuin muukalaisena.

Samalla tiedän, jokin minussa tietää, etten ole se sama Elina, joka täältä lähti. Mikä sitten on muuttunut? Mitä on tullut lisää, mitä otettu pois? Mahdoton kysymys vastattavaksi. Voisin sanoa olevani nyt joustavampi ja neuvokkaampi, itsenäisempi ja rohkeampi, ihmisenä kasvanut, mutta en totta puhuen tiedä, pitäisikö se paikkaansa. Ehkä pitäisi. Mutta kyse ei ole mistään kovin konkreettisesta, helposti osoitettavasta, siitä että haluaisin nyt omistaa koko elämäni kehitysyhteistyölle tai muuttaa ulkomaille asumaan, vaan ennemminkin epämääräisestä kokonaisuudesta. Jostakin, minkä ehkä vasta ajan kuluessa huomaan itsekin. Tällä haavaa osaan sanoa vain sen, että nyt piittaan vähemmän siitä, miltä näytän ja kuinka usein pesen tukkani, kuin piittasin vuosi sitten. Onneksi se on sentään merkittävimpiä muutoksia, joita ihminen voi elämässään läpi käydä.

Jollain lailla koen olevani isompi nyt. Varsinkin heti palattuani kotikylääni tuntui hetken aikaa, etten mahdu tänne enää. Aivan kuin maailma ja sadat uudet kokemukset olisivat tehneet minusta niin pulskan, etten enää sovi sinne mistä lähdin. Tulen kokemuksista, jotka lähes järjestään olivat minulle uusia, eksoottisista hajuista ja mauista, uskalluksista, luonnon ihmeistä ja seikkailuista. Täällä kotikylä on uninen, ympyrät pienet, elämä seisahtanutta, koti kuin kauan sitten pysähtynyt kaappikello ja pienetkin puheenaiheet isoja.

Tunnen syyllisyyttä tällaista ajatellessani, vaikka luonnollisestikaan en tarkoita, etteivätkö kotipuolen kuulumiset edelleen kiinnostaisi minua. Jollain tasolla on jopa turvallista tietää, että jossakin on vielä Hobittila, paikka jonka pauhuava maailma tavoittaa hitaasti. On kuitenkin ylimielistä, kapeakatseista ja harhaanjohtavaa kuvitella, että vain minä lähteneenä olisin muuttunut. Elämä muuttaa meitä kaiken aikaa, eikä muutoksia edes voi vertailla keskenään. Kuka edes sanoo, että muutos olisi jonkinlainen itseisarvo, välttämättömyys, ainoa merkki eteenpäin menemisestä ja todellisesta elämisen meiningistä? Vastahan pääsin tunnustamasta, etten osaa omiakaan muutoksiani osoittaa. "Vain jos olet muuttunut, olet mennyt eteenpäin" on vähintäänkin hätiköity ja ällistyttävän rajallinen johtopäätös.

Vähä vähältä nämä isokokoisuuden tuntemukset ovat tasoittuneet. Olen käsittänyt, ettei kyse ehkä olekaan seisahtaneesta ja muuttumattomasta elämänmenosta kotona, vaan omasta kasvustani. Ymmärrän ja hyväksyn erään luonnollisen kasvua seuraavan tosiasian: joskus tulee se päivä, jolloin olen vieras omassa kodissani. Se päivä on tehnyt tuloaan jo kauan, hiipinyt lähelle, mutta nyt, pitkän poissaolon jälkeen, käsitän, että tässä se on. Olen irronnut jostakin, mihin ei ole paluuta. Tänä päivänä en enää ole osa sitä lapsuudenkotia, josta omilleni lähdin. Vain muistot, minun kauniit suloiset rakkaat muistoni sitovat minut siihen. Olen kuin paperinukke, jota koetetaan nastalla kiinnittää kuvaan, johon se ei enää kuulu mutta johon se jollakin lailla ehkä yrittää vielä kuulua.

Ymmärrän hyvin, miksi matkailuun jää koukkuun. Nyt jos koskaan olisi maailman helpointa varata seuraavat lennot. Paeta tätä irrallisuutta, vastuuta ja päätöksiä sinne, missä vastuu ja päätökset ovat paljon yksinkertaisempia, tähän hetkeen sidottuja. Saatoin näet juuri elää elämäni itsekkäimmät yhdeksän kuukautta. Kukapa ei sellaisesta nauttisi. Huolehdit vain itsestäsi (ja ehkä hitusen matkakumppanistasi), elät itsellesi, toteutat omia haaveitasi. Kuinka ainutlaatuista aikaa. Mieli on viime aikoina ollut apea ja ristiriitainen: palaaminen on ihanaa, Suomi uskomattoman puhdas ja vehreä maa, täällä kaikki läheiseni, mutta samalla tiedostan, etten ehkä koskaan toiste saa elää samanlaista ajanjaksoa. Ehkä nyt pitää, ehkä on aika kasvaa isoksi vastuunsa kantavaksi ihmiseksi. Asian itselleni kirkastaakseni kävin sitten toissapäivänä avaamassa pankissa ASP-tilin, mikä ajatusmaailmassani vastaa samaa kuin hyvästijättö nuoruudelle.

Sen merkitys, että on voinut jakaa yhdeksän kuukauden kokemukset jonkun kanssa, korostuu nyt. Jorma on ainoa ihminen maailmassa, joka kulki koko matkan kanssani. Ainoa ihminen, jonka kanssa jaan juuri ne muistot, ainoa jonka kanssa voin niihin palata (olettaen, että huonomuistisuuteen taipuvainen Jorma vielä vuoden päästä muistaa ylipäätään olleensa matkalla). Hän on myös ainoa ihminen, joka jakaa kanssani paluun ja kotiin sopeutumisen ilot ja murheet. Hänen avullaan muistan, ettei kyse ollut vain pitkästä, ihanasta ja vaivalloisesta unesta, jollaiselta matka alkaa yllättävän pian paluun jälkeen tuntua. Olemme yhtä mieltä siitä, että yhteiselomme toimivuus vaativalla reppureissulla oli kenties suurin matkalla koettu ihme. Emme väsähtäneet tai kyllästyneet toisiimme. Toki parisuhde loiveni yllättävänkin pian toveruudeksi, jossa yhteiselo oli toimivaa, läheistä ja hauskaa, mutta ei siitä Hollywood-materiaaliksi ole.

Jos näen aiheelliseksi, tulen vielä julkaisemaan jonkinlaisen vinkkikokoelman seuraavia lähtijöitä silmällä pitäen. Nyt on kuitenkin aika taputella tämä blogi ja siinä sivussa muuan mieletön elämänvaihe.

Kumma kaipauksen haiven on jäänyt mielen perukoille. Jo nyt ikävöin ahtaita öitä Fordissa, suunnittelemattomia päiviä, vuorten yksinäistä hiljaisuutta ja reissun rähjäistä romantiikkaa. Jorma on antanut ymmärtää saaneensa kyllikseen näin pitkistä yhtäjaksoisista matkoista, mutta olen melko varma, että rinkkoja tullaan vielä pakkailemaan. Ei kuitenkaan vielä pitkään aikaan (ainakaan kahteen kuukauteen), sillä ensin pitää olla hetken aikaa jossakin, tehdä hiukan töitä, kirjoittaa käsikirjoitus valmiiksi, ja sitten... ehkä, mahdollisesti, rinkkareissaajan elämän haasteet ja antoisuus kutsuvat jälleen.

Reissaajan koti on siellä, missä hän kulloinkin sattuu olemaan. Kuten Tove Jansson kirjoittaa kirjassaan Muumipappa ja meri: - - äiti ei kuunnellut. Hän meni suuren seinäkartan ääreen, sen jossa näkyi Muumilaakso ja rannikko ja rannikon edessä olevat saaret. - Siinä se on, mumisi Muumipeikon äiti. Tuolla on tuleva kotimme. Meillä on siellä ihanaa ja vaivalloista...

"Ymmärrättehän, tahdon päästä selville, noudattaako meri jotain JÄRJESTELMÄÄ vai tekeekö se aivan miten sattuu." -Muumipappa

Seikkailumme on kohta ohi. Se on kulkenut läpi Siem Reapin rempalleen päässeiden temppeleiden...

Angkor Wat

Ta Prohm

Ta Som

Etsi koira

Preah Khan

Bayon

Beng Mealea

...läpi Siem Reapin pubikatuja, vilkkuvia valoja, ahdistelevia myyjiä, ruohonkauppaajia ja teknomusiikin jytinää pursuavan turistikuplan tarjoaman jalkahoidon...

...poikki Battambangin...

Näkymää Phnom Sampeoulta

Jokunen miljoonasta iltatoimiensa pariin siirtyvästä lepakosta

Jokunen lepakko lisää

Laulava tuk tuk -kuski

...ja kautta Battambangissa toimivan Smoking Pot -ravintolan tarjoaman kokkikoulun, joka olikin erinomainen ja silmiä avaava kokemus. Ruuanlaitto aloitettiin torilla raaka-aineostoksilla, joiden aikana länsimaalaiset hygieniasäädökset ja kylmäketjumääräykset osoittivat kaiken naurettavan hölynpölynsä. Keskustelut kokin kanssa vahvistivat myös erään aavistuksemme: koskaan ei pidä matkustajan varata hostellinsa kautta tuk tuk -kyytejä tai muita palveluita. Hostelli kaappaa itselleen välistä komission, joka puraisee ison palan palveluntarjoajan saamasta palkkiosta. On parempi tukea yksityisiä yrittäjiä kuin hostellin "palkkaamia" kuljettajia tai muita tahoja, joiden kanssa hostelleilla on diilejä.

Seikkailujen lomaan on mahtunut tuoreista hedelmistä vatkattuja pirtelöitä, joita taatusti tulen Suomessa kaipaamaan. Dragon fruit, jack fruit, papaija, vesimeloni, ananas... en edes osaa päättää suosikkiani.

Myös matkalaisten henkinen hyvinvointi on edelleen kunnossa.

Seikkailu jatkui bussimatkalla Kambodzasta Thaimaahan. Olen pannut merkille, että A) Thaimaassa on paljon veneitä ja B) minä näköjään pidän niistä.

On täällä toki muutakin. Bangkokin puistoista voi esimerkiksi löytää läskejä varaaneja...

...ja nälkäisiä monneja.

(Pyytäisin ystävällisesti lukijoitani muistamaan, että kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi.)


Seikkailumme on pian ohi. Käytän paljon energiaa tämän asian hahmottamispyrkimyksiin. Kohta olen jo muualla, palannut sinne mistä lähdin. On hurjaa ajatella sitä. Etenkin on hurjaa ajatella, että kotiin en palaa ainoastaan minä, en ainakaan sellaisena kuin olin lähtiessäni. Tuon mukanani koko sen maailman, jonka läpi olen kulkenut. Tuon mukanani kaikki kokemukseni, joka ikisen eletyn päivän täällä vieraan taivaan alla.

Palaan kotiin, uneliaaseen maalaiskylään ja siellä punamullanväriseen maataloon, kävelen rinkka selässä pihaan apiloiden ja vanhan koivun välistä, nousen yläkertaan ja istun sängylle, ja silloin siihen valoisaan vihreäseinäiseen huoneeseen mahtuu koko Kambodza. Siihen mahtuu Uusi-Seelanti ja Thaimaa. Se vaaleanvihreä huone on äkkiä täynnä värejä, tuk tukeja, tungeksivia ihmisiä, vuoristoja, valtameriä, pandoja, kenguruita, kuumia katuja ja sademetsiä.

Hellin ajatusta, vaikka samalla tekee mieli itkeä. Keskellä Thaimaan tukalankosteaa kuumuutta, kylmä mangopirtelö kädessä, antaudun päiväuniin, joissa seison illalla peilityynen järven rannalla kuuntelemassa käen kukuntaa. Ilma on täynnä tuoretta, kosteaa, alkuvoimaista maan ja koivumetsän tuoksua. On lempeästi lämmin, paljaiden jalkojen alla kallion sileä pinta. Siihen uni loppuu, mutta unen jälkeen ajattelen: Siinä se on. Paikka johon kuulun.

Kun Thaimaan Chumphonissa yöbussista kompuroituamme odotimme aamu-neljältä katamaraania Koh Taolle, saimme seuraksemme muutaman verta janoavan itikan. Pengoin rinkasta Offin ja kiersin korkin auki. FUM. Sillä punaisella sekunnilla Thaimaan nahkeankuuma aamuyö katosi ympäriltäni. Tilalla olivat raikas suomalainen mustikkametsä, termospullokahvit, mökin veranta ja nokinen grillimakkara. Ikävä suorastaan vihlaisi. Joku voisi valittaa, että Offin lemu on pistävä ja vastenmielinen, mutta minäpä väitän, että suomalaiselle se edustaa muistoja, kotia ja kaipausta. (Niin isänmaallinen en toki ole, että kaipaisin takaisin tuoksun valmistussyyn alkulähteille.)

On siis aika palata kotiin, mutta tulen myös kaipaamaan reissuelämää. Joka on lukenut blogiani matkamme alusta lähtien, luultavasti tietää, mitä tarkoitan. Erityisesti tulen kaipaamaan uusien kokemusten tuomia iloja ja haasteita, ja näiden joukosta tulen aivan erikoisesti kaipaamaan valtamerta.

Olemme menettäneet sydämemme merelle. Siihen ei tarvittu kuin kuusi päivää, muutama tankki paineilmaa ja kymmenen vierailua meren valtakunnassa.

Olen sukeltanut kerran aiemmin. Viisi vuotta sitten Keniassa vietin tankki selässä puoli tuntia Intian valtameressä. Olin lumoutunut. Nyt, vihdoinkin, tarjoutui uusi tilaisuus ja aiheesta innostunut matkakumppani. Puolet matkastamme Jorma odotti Thaimaata, Koh Taon saarta ja saarella toimivaa Koh Tao Divers -sukelluskoulua, jonka koulutusvalikoimasta poimimme suomenkielisen peruskoulutuksen eli avovesisukelluskurssin. Eikä odottanut Jorma turhaan.

Viimeisen illan ennen viimeistä sukelluspäivää Jorma vietti katsellen ihokarvat pystyssä maailman suosituimmissa sukelluskohteissa kuvattuja videoita. Hän pistäytyi punkassani hostellidormissamme kertoakseen, että lennot Islantiin maksaisivat hiukan 300 euron päälle ja sukellukset mannerlaattojen välisessä halkeamassa toisen mokoman. Hetkeä myöhemmin hän tuli näyttämään Egyptissä Punaisessameressä tuotettua videomateriaalia ja suorittamaan laskelmia lennoista siihen suuntaan. Nyt, kymmenen minuuttia sitten, hän ilmoitti, että lento Puerto Ricoon maksaisi 350 euroa. Ja sitten ovat ne muut lammikot, jotka oikeastaan peittävät 71 prosenttia maapallon pinta-alasta...

Niin. Ja Jorma on meistä kahdesta ollut viimeiset neljä kuukautta se, jonka mielestä on nyt oltu reissussa liian kauan eikä seuraavalle pariin vuoteen lähdetä.

Thaimaa ja omaan rajalliseen kokemukseemme perustuen Koh Tao on erinomainen paikka suorittaa sukelluksen peruskurssit. Hinnat ovat yleisesti ottaen muuta maailmaa ja jopa vastakkaista merenlahtea halvemmat, ja vedet kivenheiton päässä kuhisevat koralleja. Ei virtauksia, suotuisa sää ympäri vuoden, vähemmän massaturismia kuin esimerkiksi Phuketissa ja mahdollisuus käydä koulutus suomeksi. Sukelluskouluja on pursunnut Koh Taon kadunkulmiin kuin sieniä syysmetsään, joten vaihtoehtoja piisaa. Mutta jos suomenkieliseen koulutukseen halajat, voit unohtaa vertailun vaivan ja marssia siihen tiettävästi ainoaan pytinkiin, joka saarella sekä suomeksi että englanniksi toimii. Kerran paikan päällä jo ollessamme suoritimme samassa rytäkässä sekä Open Water Diver -peruskurssin että Advanced Adventurer -sertifikaatin, joka ulottaa syvyyden 18:sta 30 metriin ja lujittaa aloittelevan sukeltajan itseluottamusta. Nyt ovat maailman meret meille auki.

Sukeltaminen on mielettömän siisti laji. Se ei ole ensisijaisesti simppeli ja huoleton harrastus; riskit, jotka voivat tenniksenpeluuta tai taidemaalausta helpommin johtaa fataaleihinkin lopputuloksiin, ovat aina olemassa. Kyseessä on myös verrattain kallis ja hankalasti toteutettava laji. Siitä huolimatta sukeltaminen on suunnattoman palkitsevaa, antoisaa ja kiinnostavaa. Minun nähdäkseni se on myös samaan tapaan turvallista kuin autolla ajaminen: jos et hallitse sitä, saatat kuolla. Jos osaat sen, sinulla ei ole hätää. Tarkemmin ajatellen sukeltaminen on autolla ajamista turvallisempaa. Veden alla muiden tienkäyttäjien hölmöilyt harvemmin omaa hyvinvointiasi uhkaavat.

Ennen kaikkea sukeltaminen on portti sanoinkuvaamattomaan maailmaan, missä pinnan yläpuolisen maailman lainalaisuudet painovoiman rajoittamine elämyksineen eivät enää päde.

Kun leijut painottomana kirkkaansinisten vesimassojen kannateltavana ja hallitset syvyyttäsi vain hengittämällä, tunnet olevasi yli-inhimillinen.

Kun katselet ohi lipuvia, veden 33-prosenttisesti suurentamia juovikkaita, pilkullisia, kirkkaankeltaisia, häikäisevän sinisiä ja hulmuavilla huntuevillä varustettuja kaloja, olet irti kaikesta maanpäällisestä ja unohdat kaiken muun paitsi sen, missä sillä hetkellä olet. Voisit töllistellä koko sukelluksesi ajan vain yhtä tai kahta mereneläjää ja vetisessä maailmassa vallitsevia lainalaisuuksia. Itse haltioiduin muuannen ravun ja pienen hiekanvärisen kalan lystikkäästä symbioottisesta suhteesta. On siis kala, jolla on kolo. On rapu, joka on sokea. Rapu, joka on sokea, värväytyy kodinhoitajaksi kalalle, jolla on kolo. Tarmoa täynnä kantaa rapu saksillaan hiekkapaakkuja ja muuta viihtyisään kotiin sopimatonta veden kuljettamaa aineistoa ulos kolosta. Samalla kala (joka selvästi osaa pelata korttinsa oikein) kelluttelee mukavasti kolon edustalla hoitamassa vartiointitehtäviä.

Kun katselet vedenalaisen puutarhan vaaleanpunaisia, valkoisia, punaisia ja keltaisia, verkkaisesti veden liikkeiden mukaan huojahtelevia pehmeitä koralleja tai kovia aivo- ja poronsarvikoralleja, merisiilejä, hulmahteleviin peikkomaisiin korallihiustupsuihin puikahtelevia pikkukaloja ja pohjahiekassa pötköttäviä merimakkaroita ja olet jopa niin onnekas, että äkkäät mustekalan ja puoliksi piilossa lymyilevän mureenan, mietit, miten voi olla olemassa niin toisenlainen maailmankaikkeus, niin hienosyinen ja elävä, täynnä hiljaista kuhinaa. Käsität, miten ainutlaatuisesta systeemistä on kyse, ja ylittäessäsi kuollutta harmaanvalkoista korallia tajuat, mikä ero on elottoman ja elävän koralliriutan välillä. Ymmärrät, mitä ilmastonmuutos, saasteet, vastuuttomuus ja liikakalastus herkille vedenalaisille ekosysteemeille tekevät. Kuulimme eräältä sukellusretkelle mukaan lähteneeltä oppaalta, että korealaissukeltajat olivat lahden toisella puolella omistautuneet merisiilien osiin mäiskimiseen. Hakkelukseksi taotut merisiilit näet houkuttelevat kaloja.

Kun leijut 23 metrissä suunnattoman spiraalimaisen kalaparven tai satapäisen barrakudajoukkion vieressä, kalojen yhtenäinen tanssimaisen koreografinen liikehdintä suorastaan hypnotisoi sinut.

Kun yösukelluksella taskulampullasi seuraat hehkuvasilmäisten, aavemaisesti lepattavien rauskujen hallittua matkaa, äkkäät jättimäisiä rapuja piilossa jättimäisten kotiloiden alla ja havaitset häkellyttävällä suojavärillä varustellun skorpionikalan, saatat oikeastaan ajatella, ettet muunlaisia sukelluksia halua enää tehdäkään.

Ja kun sukellat sisään laivanhylyn komentosillalle keskelle valtavia suutaan aukovia kaloja, tiedät jo, että voisit vain tutkia tutkimasta päästyäsi tätä salattua universumia.

Kaikki se on niin paljon enemmän kuin YLEn esittämä parhainkaan dokumentti. Se on äärimmäisen kokonaisvaltaista ja vangitsevaa.

Sitten on tietysti niitä toisenlaisiakin sukelluksia. Sukelluksia, jolloin paineentasaus tuottaa vaikeuksia ja korvissa rutisee. Ja niitä, jolloin sukeltajatoverin erottaminen kolmen metrin päästä on työn ja vaivan takana. Planktonista raskas vesi pyyhkii kasvoja sameana ja tukahduttavana, on kuin kelluisi tavallista lämpöisemmässä räntäsateessa. Tällaisissa olosuhteissa saattaa tuntua, että sukeltaminen venyttää meidät mukavuusalueemme ulkopuolelle haastamaan sitä osaa itsestämme, jolle mielen ja tyyneyden hallinta ja vain kokemuksen kautta saavutettava rohkaistuminen ja itseluottamus ovat kiperiä kysymyksiä.

Ylivoimaisesti suurin haaste itselleni oli kuitenkin luottaminen elämää ylläpitäviin laitteisiin. Olen niistä veden alla täysin riippuvainen, eikä ajatus henkeni asettamisesta laitteiden varaan lähtökohtaisesti miellytä minua. Kyllä, ennen jokaista sukellusta tehdään sekä laite- että paritarkastus. Kyllä, laitteet ovat korkealaatuisia, huollettuja ja luotettavia. Ja kyllä, tuhannet ja taas tuhannet ihmiset vuosittain sukeltavat merten syvyyksiin ja palaavat täysin ehjinä ja terveinä takaisin. Mutta silti. Kyse on vain laitteista.

Veden alla olen tilassa, jossa en voi tutuilla tavoilla toimia. Olen hitaampi ja miljoona kertaa avuttomampi kuin maalla. Jos hätä tulee, ei ole kyse vain kupsahduksesta polkupyörällä tai sählyssä nyrjähtänyt nilkka, vaan mahdollisesti koko elossa säilymistäni uhkaava vaara. En voi huutaa apua. En voi edes hengittää, jos ilma lakkaa kulkemasta. Jos olen viipynyt syvällä liian kauan, en voi rynnistää suoraa päätä pintaan. Jää vain yksi vaihtoehto: tiedostaa riskit, pysytellä omien kykyjeni asettamissa rajoissa ja opetella niin hyvin hätätilanteiden toimintaohjeet, että osaan vaaran tullen hallita paniikkini ja säilyttää toimintakykyni. Kaikeksi onneksi sukeltaminen onkin parilaji.

Haittaa on myös vilkkaasta mielikuvituksesta. Jos se laukkaa veden pinnalla, voitte vain kuvitella mitä tapahtuu veden alla. Ärsykkeen ei tarvitse olla kummoinen, ääni esimerkiksi riittää mainiosti. Vaikka etäinen ja vaimeakin sirinä, surina, kohina, jyrinä - mitä tahansa, minkä lähdettä en heti tunnista mutta mikä myöhemmin usein osoittautuu pinnalla porskuttavaksi veneeksi, uhkaa välittömästi henkeäni. Alan käydä läpi vaihtoehtoja. Suosikkiteoriani koostuu kolmesta peruskysymyksestä: onko se minun tankkini, vuotaako se, räjähtääkö paineistettu säiliö? Kyllä. On tietenkin typerää kirjoitella naurettavimmat luulonsa koko maailmalle, mutta pyrin ilmaisussani rehellisyyteen. Ja räjähdykset sopivat minun mielenmaisemassani seuraukseksi minkälaisille poikkeuksellisille toiminnoille tai aistiärsykkeille tahansa. Ei ole tavatonta kuulla minun kysyvän (yleensä miessukupuolisilta), voiko tämän-ja-tämän moottoripyörän, ruohonleikkurin tai auton moottori (miellän näet kaikki vaarallisimmat osat ja vaikuttavimmat räjähdykset aina osaksi moottorissa tapahtuvia reaktioita) aiheuttaa vioittuessaan räjähdyksen.

Tankkini on siis veden alla toistuvasti räjähdysvaarassa, jos äänihavaintojen tiheydestä on mitään pääteltävissä. Totta kai. Suurin pelkoni liittyy ilman loppumiseen. Ja voin vakuuttaa, on aavistuksen verran häiritsevää alkaa veden alla kuumeisesti muistella pelastautumisohjeita. Monta klovnikalaa ehtii siinä painella ohi, kun kuvitelmissaan tekee kaikkensa pysyäkseen hengissä. Siinä ei paljon auta faktojen luettelointi: saan moitteetta ilmaa, ilma maistuu normaalilta, minulla on hyvä fyysinen olo, kukaan sukeltajatovereistani ei ole havainnut mitään poikkeavaa olevan tekeillä.

Entä sitten unet. Olisittepa päässeet mieleni sisään sukellusviikkomme aikana! Joka ikinen yö löysin kilpikonnia ja merihevosia, ajauduin sakeassa vedessä kauas tovereistani ja eksyin, päädyin vahingossa hylyn sisään enkä osannut ulos... ja kun aamu tuli, kompuroin huojentuneena ja kaikkea muuta kuin levänneenä punkastani.

Käytännössä on vain yksi keino päihittää pelkonsa. Mennä ja kohdata ne. Sukeltaminen ei sovi kaikille, niin kuin eivät sovi esiintyminen tai korkeat paikatkaan, eikä siinä mitään. Mutta kukaan ei voi edeltä käsin kirjata itselleen kohtaloksi voittamatonta sukelluspelkoa. On mentävä ja kokeiltava, ja jos vieläkin hirvittää, väitän ettei se riitä. Väitän, että on mentävä uudestaan.

Minuakin hirvitti. Menin uudestaan. Ennen jokaista sukellusta jännitin niin etten saanut syötyä, niin että pahaa teki. Mutta ängin mukaan. Halusin voittaa sen osan itsestäni, joka alkaa hikoilla vain vedenalaisia haasteita ajatellessaan. Ja mitä huomasin? Huomasin, että sukeltaminen on kuin teatteria. Ennen näytöstä hermostuttaa niin että vatsaa vääntää, mutta heti kun astut lavalle, unohdat jännittää ja keskityt siihen mitä teet. Ja nautit siitä.

Joten rohkaisisin sinua menemään veteen, en kerran, en kahdesti, vaan viisi, seitsemän, kymmenen kertaa. Voi olla, että kerran tai kahden jälkeen jo tiedät, onko se sinun juttusi, mutta jos kyse on peloista, älä luovuta. Mene niin monta kertaa että riittää, niin monta kertaa ettei enää ahdista, niin monta kertaa että merenalaisen maailman lumovoima voittaa mielensisäisen maailman usein tuulesta temmatut, luuloihin ja kuvitelmiin perustuvat pelot. Kun tämän olet tehnyt, on palkinto vertaansa vailla, paljon enemmän kuin ikinä osasit odottaa. Tulet huomaamaan, että merellä todellakin on järjestelmänsä, ja se järjestelmä mykistää.

Liian kuuma ja kostea

Luimme jostakin, että Kambodzassa vallitsee kolme ilmanalaa. Kuuma, liian kuuma sekä liian kuuma ja kostea. Meitä lykästi. Saimme viimeisen.

Jos Uudessa-Seelannissa sattuikin joskus käymään niin, että suihkussa käyntien väli venähti viikkoon, Kambodzassa asia on korjaantunut. Täällä ei ole millään muotoa tavatonta sukeltaa viileään suihkuun kolme neljä kertaa päivässä.

Ei sillä, että siitä liiemmälti apua olisi. Olo on kaiken aikaa hieman liian liukas ollakseen miellyttävä. Kuumuus on paksua, tahmeaa ja kyltymätöntä. Se velloo ja hyllyy, eikä sillä ole mitään tekemistä kuivan kesäisen porotuksen kanssa. Se on kaikkialle tunkeutuvaa ja vuorokaudenajasta riippumatonta läkähdyttävää kosteutta. En ole taipuvainen hientiputteluun, mutta kun täällä istun minishortseissani ravintolassa tai tuk-tukissa, jätän nahkapenkkiin itsestäni muistona märät reidenjäljet. Kaupungeissa hajut hautuvat kaduilla, koko Phnom Penh tuntui löyhkäävän katuojilta, jätteiltä, ruualta, pakokaasuilta, viemäreiltä ja kalamarketeilta.

Hyvä puoli sadekaudelle ajoittuvassa vierailussa on nimenomaan sateisuus. Sateet ovat ajoittaisia, yleensä suhteellisen lyhytkestoisia, vähänlaisesti harmia aiheuttavia ja tavattoman hauskoja. Kun monsuunisateen jyhkeä seinämä vyöryy kaikella voimallaan alas, on maailma pelkkää rummutusta ja kohinaa. Trooppinen taivaasta kumottu tulva suorastaan vaatii juoksemaan sisäänsä. Polut muuttuvat nilkansyvyisiksi kanaviksi, banaanipuut nuokkuvat vesivirtojen alla, on uskomattoman lämmintä ja tekee mieli vain nauraa ja juoksennella läpimärkänä ja riemusta päättömänä edestakaisin.

Kanaperhe pitämässä sadetta suihkukatoksessa

Ukkosmyrskyt ovat ehkä vielä mahtavampia, se mieletön jytinä kun taivasta revitään kappaleiksi, korvissa humisevat paukahdukset, salamoiden tiheät leimahdukset, bungalowin lattian kirjaimellinen tärinä ukkosen jymistessä ja vesi, joka usein sataa sisälle asti. Silloin jos koskaan pitää kipittää uima-altaaseen. Pisarat roiskuvat veden pinnasta, vesi tuntuu kerrankin ihanan lämpimältä eikä liian kuumalta, hedelmäpuiden lehdissä ropisee, hiukan pelottaa ja kovasti ihastuttaa, ja kaikki on hetken aikaa niin totta ja elämänmakuista, että herää miete, kokeeko ihminen kenties olevansa eniten olemassa juuri sateella.

Mahtipontiset ukonilmat eivät kuitenkaan ole Kambodzan pelottavin piirre. Vaarat löytyvät paljon lähempää. Yleensä kylpyhuoneesta.

Ja hieman läheisempi silmäys:

Jos kylpyhuoneessa on sekä sammakko että Elina, jompikumpi on väistämättä väärässä paikassa. (Yleensä sammakko on siellä ensin, joten se väärään paikkaan tunkeutuja olen sitten vissiin minä.) Muitakin vaaroja on, mutta ei yhtä varteenotettavia. Vain käärmeitä, hämähäkkejä ja krokotiileja. Ai niin, ja eilisiltana tapasimme amerikkalaisnaisen, joka oli juuri harjanvarrella kajauttanut ulko-ovelleen skorpionin.

Bungalow-elämä on siis autuasta ja rentouttavaa, mutta joka suuntaan reikäiset paalumajat tuntuvasti lisäävät (sammakko)vaaran mahdollisuutta. Muutoin emme valita. Olo on kuin keskellä eksoottista tropiikkia. Ruo'oista, lehdistä ja bambusta kokoon solmittuja, korkeiden paalujen varassa nököttäviä majoja banaanipuiden siimeksessä, sirkkojen siritystä, sammakoiden kurnutusta, liskojen vilahtelua paaluja pitkin ylös alas ja gekkojen kummallisia huutoja. Sängyn päälle lasketaan yöksi moskiittoverkko. Tuuletin hurisee. Suihkun vesi virtaa kookospähkinään poratuista rei'istä. Vieressä virtaa laiska joki ja ravintolan terassia kirjovat leposohvat.

Samon Village, Kampot 

Paljon huonommin viihdymme suurissa kaupungeissa. Phnom Penh vaikutti hyvin samanlaiselta kuin Aasian muut suurkaupungit - kiireiseltä, törkyiseltä ja epäviehättävältä. Kadut kuhisevat tuk-tukeja ja skoottereita, liikenne on kaoottista joskin hämmästyttävän elastista, löyhkät leyhyvät kujilla, torvet soivat ja buddhalaismunkit kaapuineen noutavat päivittäisiä lahjoituksia paikallisilta. Sekä päivä- että yötorilla riittää katseltavaa ja ostettavaa, sikäli kuin rinkkareissaajan rinkassa vielä on matkamuistoille tilaa. Tuotteet ovat halpoja eikä länsimaalaisilta yritetä kiskoa naurettavuuksia, mutta aina tinkimisen varaa on.

Phnom Penhissä ei voi käydä vierailematta Killing Fieldillä (Choeung Ek) ja S-21 (Tuol Sleng) -museossa. Maan julma, verinen, kommunistiseen hirmuhallitsija Pol Potiin kytkeytyvä historia, joka ei ulotu 40 vuotta kauemmas, käy näissä paikoissa ilmi kammottavalla tavalla. Noin kahden miljoonan kambodzalaisen systemaattisen kiduttamisen ja surmaamisen tapahtumapaikat järkyttävät ja puistattavat. Olen nyt vieraillut Puolassa Auschwitz-Birkenaussa, Maltalla inkvisitiomuseossa ja Kambodzassa Killing Fieldillä ja S-21:ssa, eikä jää epäilystäkään siitä, etteikö ihmisen brutaali julmuus olisi rajatonta lajia. Ja kaikki jonkin "jylhän" aatteen tai uskomuksen nimissä.

Valitettavasti ympäristön tuhruisuus ei täällä rajoitu vain isoihin asutuskeskuksiin. Kambodza on mahdollisesti törkyisin koskaan näkemäni maa. Niin maalla kuin kaupungissakin tienpientareet notkuvat jätteitä, upeatkin tuuheiden palmujen reunustamat hiekkarannat on pilattu lialla ja roskilla ja Mekong-joki ja muut vesistöt lainehtivat sameanruskeina - tai ellottavan vihreinä -, muovijätteistä turvonneina ja usein leväisinä tai öljyisinä ällöttävyyspesäkkeinä.

Jos kuitenkin pitää valita jätteillä varusteltu iso tai pieni kaupunki, valitsemme pienen. Kampot, Kep, Battambang, suorastaan viehättäviä paikkoja. Erityismaininta maaseudusta ja kalastajakylistä, joissa esimerkiksi Kampotin ympärillä skootterilla pyörimme. Kirjavia kalastusveneitä jokivarressa. Kruusattu temppeli. Suolapeltoja. Vesipuhveleita. Vanha nainen kalassa riisipellon laidassa vieressään kori täynnä pieniä litteitä sinttejä. Koulu, jonka oppilaat kilvan kajauttivat "Hello!", kun avonaisista ikkunoista äkkäsivät meidät pöristämässä ohi. Se oli kurkistus autenttisempaan Kambodzaan ja kirkkaasti yksi alueen kohokohdista.

Toinen käymisen arvoinen kohde skootteriajelijoille Kampotissa löytyy Bokor National Parkista, missä Bokor Hill Station seisoo jyhkeänä ja autiona. Ranskalaisten perustama hylätty kasinohotelli henkii menneiden aikojen loistoa enää hailakan surumielisesti mutta sitäkin aavemaisemmin. (Ainoa miinuspiste siitä, että hotelli on eräänlainen paikallinen nähtävyys, jolloin kajahtelevissa huoneissa ryntääviltä kirkuvilta ja kalkattavilta korealaisteineiltä ei kai voi välttyä.) Alueella oli muitakin lukuisia autiotaloja, joista osassa oli enää seinät pystyssä, sekä yksi alakuloinen katolinen kirkko.

Kepin pikkukaupungin liepeillä pystyi omin neuvoin tutkimaan luolia, ihastelemaan kirkkaanvärisiä veneitä, kiipeämään temppelille ja nuuskimaan kaupungin kuuluisan raputorin tunnelmaa. Halutessaan voi myös käräyttää säärensä skootterin suojaamattomaan pakoputkeen. Nyt vesikelloja siteisiin päiväkausia kiedottuani uskaltaisin kuitenkin suositella muunlaisia virikkeitä.

Skoottereiden vuokraus ja ajaminen on helppoa ja edullista: neljästä seitsemään Amerikan dollaria vuorokaudelta, mikä tekee kutakuinkin saman verran euroissa. On mukavaa nähdä maisemia, maaseutua ja teiden varsilla kasvoja, jotka puhkeavat ilahtuneen sydämelliseen hymyyn länkkärimopoilijat nähdessään. Hauskinta skootteriajeluissa on kuitenkin muiden tienkäyttäjien katseleminen. Mopojen tarakoilla ja sivukoreissa kuljetetaan mitä mielikuvituksellisimpia kuormia, jotka lähes poikkeuksetta uhmaavat jättiläismäisyydellään luonnonlakeja. Valtavia jääkuutioita, säkeittäin tölkkejä ja pulloja, rehupaaleja, metrimäärin lankkua. Groteskiudessaan hupaisimman näyn muodosti erään skootterin perään köysillä kiinni kieputettu sikalasti. Kaksi valtaisaa, vaaleanpunaista, sorkat ojossa elottomana makaavaa emakkoa oli siinä saateltuna vähemmän seremonialliselle viimeiselle matkalle.

Pakko meidän oli yhteen saareenkin tutustua. Koh Tonsay, Rabbit Island, on muka muotonsa perusteella täten nimetty, mutta karttaa aikani toljotettuani aloin tulla siihen tulokseen, että mielikuvitus on ehkä sittenkin hyvin kulttuurisidonnainen käsite. No, jonkun mielestä jänöä muistuttava saari oli yhtä kaikki varsinainen lomakylä. Veneellä sinne, jaloittelua, uimista, lounas ja kirjan lueskelua, veneellä takaisin, kahdeksan dollaria koko lystistä ja pikainen johtopäätös: kolme tuntia kambodzalaisella paratiisisaarella riittikin sitten meille.

Enemmän pidin pienestä liskosta, joka samana iltana vilisti hotellihuoneemme seinällä napsimassa hyönteisiä.

Tällaisessa maassa ja bungalow-paratiisissa on helppo uskoa, miksi ihmiset, energisetkin, niin mielellään vain löhöttävät aurinkotuoleissa, lukevat kirjoja, hörppivät kylmiä juomia, lilluvat hotellien uima-altaissa ja ylipäätään taantuvat laiskottelun tasolle. On liian kuuma oikeasti tehdä mitään, aivot paistuvat päähän ja ruumis muhiutuu hikiseksi, liukkaaksi, turpeaksi mötkäleeksi, joka tuntuu normaalia isommalta ja ikävämmältä ja jolla ei oikeastaan halua tehdä mitään. Päiviä ei jaksa kyllästää aktiivilomailijan ohjelmalla, vaelluksilla, kiipeilyillä, museoilla, eläintarhoilla, millä sen aktiivilomailija sitten yleensä kyllästääkään. Yksi lähtö päivässä torille (missä voi vain vetelehtiä ympäriinsä ja silti kuvitella olevansa jollain asialla ja näkevänsä paikallista elämänmenoa), skootteriajelulle (jolloin voi vain istua mojottaa paikoillaan ja vieläpä hyvällä omallatunnolla, koska silti viilettää paikasta toiseen halki vaihtuvien maisemien), jokiristeilylle (missä tietysti vain nojaillaan reelinkiin) tai uimarannalle (jes! Uusi löhöilypaikka, jonka ansiosta kukaan ei voi syyttää minua pelkästään hotellilla makoilijaksi!) on jo omanlaisensa ponnistus. Tai ehkä olemme vain olleet matkalla liian kauan. Mutta vasta nyt olemme aloittaneet matkustelun lomailuvaiheen. On nimittäin räikeä valhe luulla, että matkailu ja lomailu muodostaisivat jonkinlaisen synonyymiparin. Matkailu käy täydestä työstä.

Mutta lomailu matkaillessa, se tuntuu totta puhuen aika rentouttavalta. Miettiä uima-altaassa kelluessaan, meneekö seuraavaksi lukemaan kirjaa, pelaamaan Jorman kanssa kännykällä Menolippua, syömään kevätrullia vai kokeilemaan verannan riippumattoa.

Ote päiväkirjastani: On jo pimeää, salamat välähtelevät taivaanrannassa. Mustalta mereltä valkoiset aallonharjat huuhtoutuvat kohahdellen rantaan. Tropiikin tuuli on lämmin ja suolainen.