There is only this

Jos pää voi mennä kauneudesta sekaisin, nyt se on tapahtunut. Tämä maa on jättämässä minuun merkittävän kokoista jälkeä.

Olenko unelmieni reissulla? Elänkö tähänastisen elämäni mahdollisesti ainutlaatuisinta aikaa? Pääsikö jossain vaiheessa käymään niin, että rakastuin tähän maahan ja sen ihmeisiin? Oi kyllä. Kylläkylläkyllä.

Onko tämä aina helppoa ja mukavaa? Kukoistaako parisuhde päivästä toiseen? Voiko näin elää aina, loputtomasti? Ei, ei ja ei. Ei matkailu ensisijaisesti helppoa ole. Ei parisuhde reissailusta kolhuitta selviä. Ei tällainen elämä voi iäti jatkua. Poiskin pitää osata lähteä ja kohtuuden olemassaolo tiedostaa. Pitää kasvaa isoksi aikuiseksi vastuunsa kantavaksi ihmiseksi ja käyttää elämänsä hyvin, oikein ja harkiten.

Mutta juuri nyt. Nyt olen täällä. Tässä hetkessä. Kukaan ei vie sitä minulta. Kukaan ei ota sitä pois ja sano: Tee jotain muuta. Käytä aikasi paremmin. Kasva, löydä paikkasi, rakenna elämäsi. Tätä kaunista, yksinkertaista ja ymmärrettävää hetkeä ei kukaan ota pois ja anna tilalle toista, isompaa ja painavampaa ja niin hankalasti muotoiltua, että siitä on paha pitää kiinni. Hetkeä jota on vaikea käsitellä ja hallita, hetkeä jonka ymmärtämisessä on kova työ ja vaiva. Täällä on vain tämä, nämä rinkan remmit ja maantien kauas kiertelevä kutsu, polkujen vihreät saumat ja taivasta vasten huojuvat niityt. Maailma on vaativa ja kriittinen. Maailman kauneudessa lainehtivat niityt eivät ole. Metsä ei vaadi, polku metsässäkin tietää vain kutsua. Tämän hetken aion elää kokonaan. Ja sitten, joskus myöhemmin, käännyn ja palaan ja osaan ehkä hallita sitä minkä luota lähdin pois. Sitä mitä nimitetään lyhyesti elämäksi. Työksi, kodiksi, perheeksi ja asettumiseksi. Ehkä osaan ottaa jostain kohtaa siitä kiinni ja pitää sen paikallaan, ehkä jaksan kannatella sen painoa ja opettelen olemaan sen kanssa sinut. Opin nauttimaan sen haasteista. Vastaamaan sen vaateisiin. Ehkä opin tietämään, mikä paikka siinä on minua varten.

Sitten joskus. Vähän myöhemmin. Ei vielä. Nyt olen tässä ja ajattelen: tämä kaunis maa. Tämä uskomattoman kaunis maa. Mikä etuoikeus olla täällä, tässä ja nyt, kiivetä kaiken sen kauneuden yläpuolelle ja katsoa sitä ylhäältä päin ja ymmärtää ettei maailma taivaanrantaan lopu. Se jatkuu ja jatkuu ja minä pysyn tässä, olen niin pieni, olen iäisesti pieni vaikka menisin minne ja näkisin kaiken, sillä juuri se pitää ihmisen pienenä, suuri maailma jonka ikuista suuruutta vasten ihminen kutistuu kuin villasukka. Näiden vuorten juurella olen vähäisempi kuin kukaan muu. Se on kaunista. Vähäisyys on kauneutta. Oman pienuutensa ymmärtäminen. Oman ohikiitävyytensä tiedostaminen siinä hetkessä, juuri tämän kukkulan huipulla, tuon vuosituhannesta toiseen paistaneen ilta-auringon loisteessa. Minä olen pieni, enkä muuta tahdokaan. Suuruus on pieneltä ihmiseltä liikaa vaadittu.

Kauneimmat koskaan näkemäni elokuvat on ohjannut Terrence Malick. The New Worldin katsoin ensimmäisenä. Sitä olen täällä ajatellut. Kiipesimme yhtenä iltana Mangawekan lähellä Rangiwahia Trackia ylös neljä ja puoli kilometriä. Koko retki oli puolivahinko, suunnittelematon, emme tienneet mitä siltä odottaa. Jorma meni edeltä, minä tulin kameran kanssa perässä. Pääsin huipulle tuntia ennen auringonlaskua. Jorma oli jo lähdössä alas. Menin ja seisoin yksinäni huipulla, tuijotin sitä minkä näin ja ajattelin Malickia. There is only this. All else is unreal.

Ilta-auringon täyteläisyydellä kullattuja vihreitä kukkuloita kuin vieri viereen ladottuja kartioita silmänkantamattomiin, taivaanrannan utuun häviävät siniset kummut, peltojen ja tasankojen hajanaiset tilkut ja Ruapehun lumisen huiput luoteisessa taivaanrannassa. Se näytti Konnulta, vaikkei ollut Kontu. Se näytti kokonaan toiselta maailmalta, vaikkei ollut sitäkään. Seisoin sadun reunalla.

Sieltäkin oli pakko lähteä pois, vaikka olisin voinut vain istua siihen ja odottaa pimeyttä. Laskeuduin takaisin suurien sananjalkojen, vanhojen kupruilevarunkoisten mäntyjen ja sammaleisten puuvanhusten keskelle, jotka näyttivät siltä kuin voisivat äkkiarvaamatta herätä uniltaan, räpytellä kurttuisia silmiään, ojentaa natisten oksiaan ja jyrähtää: BURARUM.

Alhaalla auton luona vasta käsitin oman pökerrykseni. Tuntui samalta kuin joskus leffateatterista poistuttaessa. Sitä astuu ulos, kävelee kuin huurussa, unohtaa mihin jätti autonsa ja huojuu hetken aikaa kahden maailman rajalla: sellaisen, joka on, ja sellaisen, joka parin tunnin ajan oli. Sen parituntisen maailman olemassaolo tuntuu niin todelliselta, että irtoaminen siitä ja totuttautuminen ympäröivään todellisuuteen pakokaasuineen, kipristelevine pakkasineen ja Sokoksen valoineen tuntuu julmalta ja tuskalliselta. Tämänkertainen tuntemukseni erosi edellisestä vain siinä, että nyt häälyin sellaisen maailman rajalla, joka päivänselvästi oli, ja sellaisen, josta piti miettiä, oliko se totta oikeasti. Vaikka olihan se. Tiesin että oli. Mutta silti... hetken aikaa... se näytti joltain toiselta. Ikkunalta jonnekin muualle.

Edellinen vaellus pääsee tähänastisista pohjoissaaren vaelluksista kahden parhaan joukkoon. Toinen on Tongariro Alpine Crossing, 19,4 kilometrin päivävaellus Tongariro National Parkissa. Siinä oli Mordor, jota niin kauan olin odottanut. Tuomiovuori. Punainen kraateri. Karunjylhät alppimaisemat, autiudesta nouseva sanomaton vaikuttavuus.

Reitti oli nousuvoittoinen, paikoitellen raskas ja jopa haastava, mutta aivan. mielettömän. upea. En käytä ylisanoja. Tulkaa itse ja kokeilkaa. Jos retken aloittaa pohjoispäästä, odottaa kulkijaa läntisessä päätepisteessä ilta-aurinko. Vastaantulijoita on paljon, kyllä, loma-aikana varsinkin, mutta jos vaellukselle lähtee vasta puoliltapäivin, saa kolmen neljän maissa polut ja maiseman jo itselleen. (Lord of the Ringsin soundtrack korvissa auttaa myös unohtamaan muiden ihmisten olemassaolon.)

Metsäiseltä seudulta noustaan ylös matalaan puuttomaan pensastoon, joka kukkii pienin valkoisin kukinnoin. Nousu jatkuu, maisema avartuu. Pensasto harvenee, mataloituu entisestään, muuttuu heinäksi. Eikä mitään muuta. Pelkkää avaruutta. Valoa, taivasta, rinteiltä puhaltavaa koleaa tuulta. Alapuolella näkyy se minkä ylle on juuri noussut, syvät siniset järvet, kukkulat ja mäet, laaksot ja vihannat tasangot. Matka jatkuu yhä ylöspäin pitkin loivaa Z-kirjaimena nousevaa polkua, kaikki on siinä, maailma joka on niin yksin, niin asumaton ja pelkistetty että melkein itkettää. Ei maiseman tarvitse olla runsas ollakseen kiinnostava, sen ei tarvitse olla yltäkylläinen ollakseen henkeäsalpaava. Se voi olla hyvin yksinkertainen, ja silti se kutistaa. Se voi olla synkkä, ja silti se häikäisee.

Polku alkaa kaartaa lounaaseen. Heinäkään ei jaksa enää kamppailla elintilasta, sen korvaa karu rosoinen kivimeri. Pian on vain kiviä. Kiviä, hiekkaa ja soraa. Joka puolella. Kaikkialla. Tummat alastomat lakeudet. Alkaa olla melko synkkää. Synkkää ja hillittömän kaunista. Sitten, yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta, vasemmalla puolella lepää lähes täydellisen pyöreä järvi. Ei kasvillisuutta. Ei rannoilla oksiaan ojentelevia puita, ei edes piikikkäitä pensaita. Pelkkä järvi erämaan keskellä.

Kun kääntyy, sen näkee jo. Siellä, lounaassa, Mount Ngauruhoen synkkä, umpimielinen, varoittava siluetti. Ei korkeita taivaaseen kurottavia huippuja siroina näyttävinä rykelminä, kesäaikaan ei edes lumen antamaa keveyttä, ei jälkeäkään kasvillisuudesta. Pelkkä musta juro laki välissään kraateri. Soran, kiven ja hiekan kyllästämät rinteet, ylärinteiden uhkaava ruosteenpunainen sora ja kaikkialla ympärillä yhtä alaston erämaa. Ja silti, tai juuri kaiken tämän takia, rajattoman majesteetillinen. Tuomiovuoreksi täydellinen.

Kiipeäminen vuoren laelle kuului olevan haastava ja irtokivien tähden jopa vaarallinen rupeama. Mikään oikea polku ei sinne vienyt, siellä oli pelkkää jalkojen alla liukuvaa soraa joka ilmeisesti piti huolen siitä, että yksi askel ylöspäin vei kiipeäjää kaksi alaspäin. Vastentahtoisesti jätimme ajanpuutteen vuoksi edes yrittämättä.

Tuomiovuoren tällä puolen loistaa kolme pientä turkoosia järveä. Ne ovat Emerald Lakes. Outo näky, kuin paikkaan kuulumaton. Yhden sellaisen reunalla voi kaivaa repusta retkikeittimen ja nuudelit ja syödä lounaan.

Matka jatkuu, jylhänkaru autiomaa lumoaa. Se avautuu oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse, eikä silmä siihen vieläkään väsy. Sen eleettömyys rauhoittaa. Monesta paikasta nousee savua ja kuumaa huurua. Se on normaalia, kyse on aktiivisesta vulkaanisesta alueesta. Siitä on luettu reitin alkupäässä, missä opastaulu antoi ohjeet toimintatavoista mahdollisen purkauksen sattuessa. Lähdetään kiipeämään raskasta sorarinnettä Ngauruhoen puolelle. Kun vihdoin päästään rinteen laelle, seisotaan punaisen kraaterin vieressä silmätysten Tuomiovuoren kanssa.

Loppumatka onkin alamäkeä. Ensin vaarallisen oloinen laskeutuminen sorarinnettä alas, nyt jos koskaan on mahdollisuus lentää nurin ja katkaista nilkkansa. Ei kannata tehdä sitä. Vielä on nähtävää tässä maassa Mordorin. Suuria kuhmuraisia kivipaaseja, aava Tuomiovuoren juurelta aukeneva tasanko kuin siihen puskutraktorilla silotettuna ja koko kolho maisema.

Ei, helppoa tai mukavaa matkailu ei ensisijaisesti ole. Se on antoisaa, se on jopa virkistävää, mutta se on myös työlästä ja tuskallista. Kaikki matkailleet tietävät sen. Helppoa on pysyä mukavasti kotona oman sängyn, suihkun ja jääkaapin välittömässä läheisyydessä ja vain haaveilla kaukomaista. Paikalleen jääminen on totta puhuen niin helppoa, että pelottaa sen oikeasti tapahtuvan.

Hankaluus osana matkailua on luonnollinen ja odotettava tosiasia. Ongelma siitä tulee vasta, jos matkaseurueesta joku väsyy nopeammin kuin toinen.

Minussa ei ole vielä tietoakaan uupumisesta. Nälkä kasvaa syödessä, ja juuri nyt vatsani on pohjaton. Maailma on niin iso, mitä siitä ehdin nähdä, kauasko kulkea? Kun kuulen Suomen lumimyräköistä, 29 asteen pakkasista ja siskoni leipomista korvapuusteista, hämmennyn. Nämä asiat kuuluvat johonkin toiseen maailmaan. Ne ovat surrealistisia ja etäisiä. Täällä on vain tämä hetki, nämä kraaterit, luonto kuin sadusta ja maisema kuin maalauksesta, matka joka on elämäni seikkailu. Siinä hetkessä elän nyt niin kokonaisvaltaisesti, että kaikki muu on jossain kaukana.

Jorma ei ole samanlainen. Jorma on paras mahdollinen matkatoveri, mutta paraskin matkatoveri voi stressaantua ja ilmapiiri kiristyä, kun mitään oikeasti omaa ei ole. Ei edes vessanpyttyä. Ei vaatenaulakkoa. Ei sisarusten lasten syntymäpäiväkutsujen säännöllistä sykliä. Ei ole yhtäkään omaa tuttua rutiinia. On vain tämä tässä. Nämä hetket, vaihtuvat, ennakoimattomat. Se, mikä minulle merkitsee riippumattomuutta ja seikkailua, merkitsee jollekulle toiselle epävarmuuden sietämistä ja suunnitelmien toistuvasta muuttumisesta seuraavaa stressaantumista. Se, että epävarmuus juuri nyt merkitsee minulle yhtä kuin ihana vapaus ja huolettomuus, saattaa merkitä Jormalle huolta huomisesta, siitä mitä syödään, missä yövytään, milloin tankataan ja koska peseydytään. Olemme erilaisia, ja toisen ihmisen erilaisuus pitää opetella. Jos sitä ei opi, ei opi ymmärtämäänkään sitä, ja jos ei opi ymmärtämään, ei opi hyväksymään eikä pitkässä juoksussa sitä kunnioittamaan.

Olen kiitollinen, että saan opetella Jormaa täällä kaukana kotoa, missä meillä on vain toisemme. Ja olen valmis elämään matkailun hankaluuksien kanssa, sillä ne edut, jotka siitä saa, korvaavat hankaluudet moninkertaisesti. En käytä ylisanoja. Tulkaa ja itse kokeilkaa.