Lähteä ja tulla takaisin

Yleensä pidän lentokentistä. Pidän säihkyvistä myymälöistä, tuotteista joihin minulla ei ole varaa, matkalaukkujaan kärräävistä ihmisistä, kuulutuksista, passintarkastuksista ja ennen kaikkea kansainvälisestä ilmapiiristä. Katselen ihmisiä ja koetan arvailla heidän matkansa motiiveja ja määränpäätä. Pidän lähtemisen ajatuksesta.

Viime aikoina olen pohtinut, onko helpompaa lähteä vai palata. Lähtemisen kutkuttava jännitys, seikkailut jotka odottavat, irtaantuminen arjesta, rutiineista, velvollisuuksista, miksi sitä haluaakaan kutsua, kaiken sen vastapainona on lähtemisen vaivalloisuus, lipunostorumba, rokotukset, vakuutukset, varusteiden haaliminen ja puhelinliittymän sulkeminen, haikeat jäähyväiset, valmius astua mukavauusalueensa ulkopuolelle ja tietoisuus siitä, ettei mahdollisesti viikkoihin, kuukausiin, vuoteen tai kahteen ole käytettävissä omaa suihkua, jääkaappia, vaatekomeroa, peiliä tai muita hepeneitä kuin ne mitkä rinkkaan on tullut sullottua. Elämässä ei ole arjesta säännönmukaisen tekeviä rutiineja, ei kotikaupungin turvallisia katuja eikä kotimaan palveluita, ei oman kielen suomaa suoraviivaisuutta ja turvaa. Ei puheluita ystäville ja sisaruksille silloin kun sattuu huvittamaan. Ei muuta mahdollisuutta osallistua ystävien häihin tai syntymäpäiville tai seurata pienen sisarenpojan kehitystä kuin katsella jäljestäpäin kuvia ja sietää kaiho ja menetyksen kokemus. Lähteminen on osallisuutta uusista hienoista kokemuksista ja ihmisistä, mutta se on aina myös luopumista jostakin. Se on päätös menettää.

Lähteminen on sen tiedostamista, että paluun jälkeen kaikki voi olla toisin. Oma minä voi olla muuttunut, kotikaupunki liian pieni, asettumisen ajatus tukala ja ahdas ja elämän suuntaviivat vielä sekavampia ja epäselvempiä kuin ennen lähtöä. Kahden maailman välissä elävän ihmisen sisäinen ristiriita voi olla valtava, kivulias ja vaikea käsitellä. Siitä ei välttämättä osaa edes puhua, sillä kokemus on hyvin oma ja henkilökohtainen, eivätkä jääneet ehkä ymmärrä lähteneen tuntemuksia tai kokevat ne loukkaavina.

Paluuta seuraava asettuminen ei välttämättä sujukaan iloisten jälleennäkemisten vaimettua mutkattomasti ja vaivatta. Kotimaata ja sen ihmisiä kaipaa, omaa paikkaa ja juurtumisen kokemusta kaipaa ehkä vielä enemmän, mutta samalla palaaminen tarkoittaa paluuta arkeen ja rutiineihin, elämään johon tulisi osata rivakasti tarttua ja joka pitäisi nyt osata suunnitella ja rakentaa jollain tasolla järkevästi ja pitkäjänteisesti. Ja vaikka olenkin sitä mieltä, että arki voi olla jännittävää ja seikkailuntäyteistä missä tahansa, paluun jälkeen seikkailujen sävy muuttuu. En voi odottaa kokevani joka päivä jotakin samalla tavalla uutta ja mullistavaa kuin ulkomailla, missä kadut ja maisemat luonnostaan pursuilevat jännittävyyksiä sellaiselle, joka niihin ei ole tottunut.

Paluu rakkaiden ihmisten keskelle, jotka eivät mitenkään ole voineet seurata kaikkia poissa olleessa läheisessään tapahtuvia muutoksia, voi olla ristiriitainen ja outo. On myös valhe kuvitella, että vain lähtenyt on muuttunut. Eivät ihmiset kotonakaan pysy ennallaan, he eroavat puolisoistaan, sairastuvat masennukseen, synnyttävät lapsia, opiskelevat uuden ammatin, menettävät vanhempansa, tulevat kiusatuiksi, rakastuvat, perustavat yrityksiä, löytävät hometta kodeistaan ja suunnittelevat omia lähtöjään ja paluitaan. Muutokset, jotka perhepiirissä ja ystävissä ovat tapahtuneet matkailijan poissa ollessa, ovat nekin palaajaa vastassa.

On ihanaa palata kotiin, rakentaa elämänsä tiettyjen peruselementtien varaan ja olla jälleen kiinteä osa yhteisöä. On ihanaa voidella ruisleipä ja istua kuumissa löylyissä, on ihanaa haistella koivut ja kielot ja tietää, että on olemassa oma pysyvä paikka ja kuulumisen kokemus. On ihanaa ymmärtää jälleen arvostaa olosuhteita kotimaassaan, raikasta hanavettä, puhdasta ilmastoa, yhteiskunnan tukijärjestelmiä ja turvallisuutta. Mutta ehkä lähteminen on sittenkin, kaikesta huolimatta, palaamista helpompaa.

Noin yleensä. Kun sunnuntai-iltana auton myytyämme tyhjensin hansikaslokeron ja keräsin ovitaskuista kolikot, patterit, kuitit, muovipussit ja tupakansytyttimistä autolaturit, kasasin tyynyt ja nostelin ulos ruuanlaittovälineitä sisällään pitävät pahvilaatikot, en mahtanut mitään sille että pillahdin itkuun. Kun maanantaina lentokentällä hyvästelimme viimeisen emäntämme ja nostimme rinkat kärryihin, itku tuli uudestaan. Kun varhain tiistaiaamuna jonotimme passintarkastukseen, ajattelin, etten juuri nyt pidä lentokentistä vähääkään. Minun teki mieli ilmoittaa virkailijalle, etten ollut kentällä omasta tahdostani vaan aiemmin tekemämme päätöksen johdosta. Kaduin sitä, ettemme päättäneet viettää kuuden kuukauden sijaan kokonaista vuotta tässä toistaiseksi kauneimmassa näkemässämme maassa, josta ehti jo muotoutua toinen koti.

Kuinka monia vuoria, vaelluspolkuja, lampaita, isäntäperheitä, merenrantoja, tähtikirkkaita öitä, sateisia aamuja ja hankalia retkikeitinlounaita tiellemme osuikaan sen harmaan lokakuun päivän jälkeen, jolloin Aucklandiin laskeuduimme. Sitä minä itkin, en autoa, jonka myyminen oli yksi majesteetillinen päänvaiva. Sitä kaikkea minä itkin yhtä paljon kuin viimeistä emäntäämme, joka oli kenties paras kaikista. Loppumista, yhden vaiheen päättymistä, lähtemistä minä siellä kentällä itkin. Millaista olisi ollut vielä viipyä, nähdä talven lumi vuorten huipuilla, kuura Otagon paljaissa maisemissa, southern lights eteläsaaren taivaalla?

Uuden-Seelannin kaltaisessa maassa puoli vuotta ei ilmeisesti riitä kaiken koluamiseen. Siksi olen jo alkanut laatia listaa kohteista, joissa seuraavalla reissulla aion käydä. Sellainen lista on muutenkin hyvä olemassa, jos tuntuu pahalta lähteä.


Mutta nyt pitää palata ajassa taaksepäin. Kelataan taaksepäin päiviä, kelataan muutamia viikkoja. Pysäytetään. Laitetaan käyntiin. Näemme seuraavaa:

Christchurch oli Uuden-Seelannin viimeinen kaupunkikohteemme. Se on yksi maan vanhimmista kaupungeista, mutta vuonna 2011 se koki katastrofaalisen maanjäristyksen. Raivaustöistä, uudelleenrakentamisesta ja katutaiteesta huolimatta se on yhä murheellinen kaupunki.

Tyhjiä tontteja, puolivalmiita rakennuksia, äärimmäisen sekava katukuva ja tietyömaita joka nurkan takana. Navigaattorit ohjaavat paikkoihin, joissa kirjastot ja retkeilyvarustemyymälät tapasivat sijaita, kielletyt ajosuunnat tekevät autolla liikkumisesta hankalaa ja yleisilme on ruhjottu.

Järistyksessä kuoli 185 ihmistä. Heidän muistokseen on pystytetty 185 tyhjän tuolin monumentti, jossa jokainen tuoli on erilainen ja kuvaa menehtyneiden yksilöllisyyttä.

Elämä piti saada jatkumaan, joten palveluiden tarjoamiseksi kehitettiin luovia ratkaisuja. Re-Start-ostoskeskus koostuu erivärisistä ja vähintäänkin siisteistä konteista, joissa tarjotaan pankki- ja postipalveluita sekä myydään miesten pukuja, matkamuistoja, kebabia, popcornilta haisevia kynttilöitä ja haaremihousuja.

Nykyään ihmiset palailevat kolhittuun kotikaupunkiinsa. Elämä rullaa, mikä tarkoittaa myös rugbya. Kävimme haistelemassa kisatunnelmaa ja hurraamassa Crusadersin voittoon.

Joitakin vanhoja, arvokkaita rakennuksia on restauroitu, ja esimerkiksi Canterbury Museum on mitä oivallisin (ja vieläpä ilmainen) kohde historiasta, luonnosta ja taiteesta kiinnostuneelle matkalaiselle.

Luonnon järisyttävä kauneus Banks Peninsulalla Christchurchin kupeessa kompensoi kaupungin rujoutta. Edellisessä merkinnässä tutuksi käynyt uusi ystävänne Emilia oli kanssamme nauttimassa isoista, tuuheista, havupuunhajuisista männyistä, kukkuloista, lahdenpoukamista ja merestä.

Otepatotu track

Onawe pa

Toivottavasti lampaat ymmärtävät arvostaa laidunmaansa visuaalista ilmettä

Mount Bossun seutuvilta

Akaroan kylä Peninsulalla oli mahdollisesti suloisin matkallamme vastaan tulleista, täynnä somia puutarhoja, kahviloita ja kutsuvia ovia kuin nukkekotien sisäänkäyntejä.

Särmää suloisuuteen toi tämä astetta eriskummallisempi asumus

Creepyn tontin vastapainona tarjoilkaamme mukailtu versio eräästä maailmankuulusta maalauksesta

Aamuvarhainen yleiskatsaus Banks Peninsulaan

Stony Bay Peak track

Sittemmin ajoimme Christchurchista Kaikouraan näyttämään Emilialle hylkeitä ja ihastelemaan soman pikkukaupungin rantoja.

Jatkoimme Nelson Lakes National Parkiin retkeilemään. Lake Angelus on suosittu ja mahtava vaellus, erityisesti jos sen tekee Robert Ridgeä pitkin.

Yövyimme mökissä Lake Angeluksella ja teimme loopin takaisin parkkipaikalle Cascade trackia pitkin. Eritoten Emilia nautti paluumatkan lintujentäyteisestä metsäosuudesta ja kirkkaan puron solinasta.

Parin tunnin pysähdyksen teimme myös Castle Hillin luonnonmuodostelmalla lähellä Arthur's Passin kansallispuistoa.

Palasimme aikanamme takaisin Christchurchiin, mistä lentomme lähtisivät. Woofasimme ja teimme HelpXiä peräti kolmessa paikassa. Ensimmäisessä opimme lypsämään käsipelillä vuohia ja valmistamaan fetajuustoa, keräämään korit täyteen papuja, herneitä, kukka- ja parsakaaleja, kesäkurpitsoita, maissia ja viinirypäleitä sekä kuuntelemaan emäntämme kertomuksia sielunsieppaajista, inkarnaatiosta ja ihmisen korkeammasta minästä, johon vastasyntynyt lapsi voi olla yhteydessä niin kauan kuin hänen päälakensa on pehmeä.

Seuraavalla farmilla mätkähdimme keskelle kaaosta ja rähjäisyyttä. Talossa kaikki oli rikkinäistä, jopa lemmikkikoiran etukäpälä. Kaapinovet putosivat keittiössä niskaan, ikkunoista puuttui ruutuja, kattotapetti repsotti, täytteet tursusivat katon läpi huoneisiin, osa seinien tapeteista oli kiskottu alas eikä seiniä ollut koskaan uudelleentapetoitu, hellassa toimi vain yksi levy, makuuhuoneemme oli entinen eteinen, jonka toiselle puolelle pääsi vain sängyn yli kierähtämällä, ja ulkona lautakasojen, ämpäriröykkiöiden, konttien ja kylpyammeiden seassa siat röhkivät karsinoissaan vatsaansa myöten mudassa. Suihku oli ällöttävä. Kylpyhuoneen lattialla kokolattiamatto oli ollut läpimärkä jo luultavasti vuosia, eikä suihkun viemäri vetänyt. Tämä kaikki ihmetytti ennen muuta siksi, että kuulimme isäntäväen ottavan vuosittain vastaan yli tuhat woofaajaa. Mitä he siellä tekevät jolleivät tapetoi seiniä, sitä minä en tiedä.

Onko kauniimpaa ja sympaattisempaa eläintä kuin Kune Kune -possu?

Askareisiimme kuului sikojen ruokkimisen lisäksi ruuan jakelu kanoille, ankoille ja ajoittain myös lehmille. Kanat iskivät ahnaat nokkansa ruokkijansa käteen hetkeäkään epäröimättä. Jormaa puri sika (kahdesti). Vaihdoimme eläimille olkia, keräsimme takkaan risuja, lykimme sontaa kompostiin, nostimme perunat ja keräsimme pavut. Laukkasimme avoimeksi jääneestä portista pakoon kirmaavien lampaiden perään ja ahdistimme ne takaisin laitumelle. Leivoimme pikkuleipiä ja teippasimme ikkunaruutuja, sillä jostain syystä kaiken sekamelskan keskellä isäntäperhe halusi maalata ikkunanpielet uudestaan.

Isäntäväki teki töitä kodin ulkopuolella niin tiiviisti, että tapasimme emäntämme vasta vietettyämme viikonpäivät farmilla muiden woofaajien kanssa. Pirteä, rento ja hauska ihminen, jonka näyttäytyminen lisäsi viihtyvyyttämme tavattomasti. Pääsimme jopa trimmailemaan lampaiden pyllyjä (rahvas saattaisi kutsua sitä kakkakikkareiden irti napsimiseksi) ja toimittamaan eläimille manikyyrejä (klipsimään varpaankynsiä). Tästä lammasmaan lammassektorilla ansaitusta työkokemuksesta iloitsimme kovasti.

Jostain syystä viihdyimme kuitenkin parhaiten talon olohuoneessa...

Vielä pari:

Kissanpentukuviahan ei voi olla liikaa? Sitä minäkin.

Kolmas isäntäväki koostui yksinäisestä naisesta ja hänen dalmatialaisestaan. Koin perheestä toiseen siirtymisen suoranaisena kulttuurishokkina. Rempalleen joutuneesta vanhasta maatalosta hyppäsimme matkamme ylivoimaisesti siisteimpään ja säntillisimpään kaupunkikotiin, joka oli samalla Jormalle ja minulle yhdeksäs woofaus-paikka. Vajassa jokainen kuokka ja harava roikkui puhdistettuna omasta naulastaan, kaikki oli tahratonta ja työtehtävätkin paperilla neljään eri kategoriaan jaoteltuina (sisätyöt, puutarhatyöt, it-työt, puutyöt). Näköala terassilta avautui Governors Baylle ja ympäröiville kukkuloille ja päihitti hotellit mennen tullen.

Dalmatialainen oli kaunis kuin mikä ja käytökseltään uskomaton. Vähäisestä kehotuksesta se hyppäsi tuolin yli ja livahti sen ali, pyöri seisaallaan ympyrää, esitti kuollutta, perääntyi, kierähti ympäri, ryömi, tuli koskettamaan, vilkutti etukäpälällään, löi high fiven ja sulki kaapin oven. Kun emäntämme kehotti sitä sanomaan hyvää yötä Elinalle, se kuuliaisesti kipitti luokseni. Sama toistui Jorman kohdalla. En ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Chica-koiran lisäksi on muitakin hyviä syitä asua Governors Baylla. Esimerkiksi ympäröivät maisemat.

Huhtikuun lopussa saattelimme Emilian eräinä aamuyön tunteina hänen lennolleen ja jäimme Jorman kanssa vielä vajaaksi viikoksi Governors Baylle tekemään töitä ja myymään autoa. Aamut hupenivat, mutta eräänä sellaisena todistimme mainitsemisen arvoisen auringonnousun emäntämme terassilta.

Koitti viimeinen kokonainen päivä Francesin hoteissa. Hän oli mieletön emäntä, nuorekas, suunnattoman avulias ja niin hauska, etten ehkä koko matkalla ole nauranut yhtä paljon. Löysin hänen kanssaan nopeasti yhteisen huumorin ja nautin puutarhatöistä hänen seurassaan. Viimeisenä päivänämme hän järjesti meille retken Birdlings Flatille.

Kahvilassa, jonka takapihalla seisoi joukko upeimpia näkemiäni pihavalaisimia, hän tarjosi meille inkiväärileivonnaisen ja jääkaakaon.

Söimme piknik-lounaan lähellä Mount Herbertille vievää polkua, vaikka varsinaisen kävelyretken teimme päinvastaiseen suuntaan epäviralliselle retkeilyreitille. Se oli täydellinen viimeinen vaellus.

Matkamme ei suinkaan ole vielä ohi, mutta Uuden-Seelannin jälkeen Australiaan orientoituminen tuntuu tahmealta. Jos se minusta on kiinni, palaan jo muutaman vuoden sisällä etsimään yötaivaalta southern cross -tähtikuvion, nousemaan vielä yhdelle vuorelle, tapaamaan Francesia, Jimiä ja Fayta, vaeltamaan peikkometsään ja alppijärvelle, poimimaan suoraan puusta tuoreen aprikoosin, kokeilemaan varjoliitoa ja viettämään toisenkin hetken elämästäni tässä kaikki odotukseni ylittäneessä ihmemaassa.