Possunrapsuttelija

Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaivalloista puuhaa. Siinä pitää ihan ponnistella, sanoa nimensä ja puristaa kädestä ja suositusten mukaan jopa katsoa ventovierasta ihmistä suoraan silmiin. Eivätkä vaatimukset tähän lopu, sitten pitää vielä oppia tuntemaan se ihminen, tietämään montako sisarusta hänellä on, käsittääkö hän mitään jääkiekosta, onko allerginen, juoko kahvia vai teetä ja nauraako milloinkaan niin että vedet tirsuvat silmistä. Tämän tutustumisprojektin edetessä sitä saattaa joutua havaitsemaan, ettei edes pidä koko henkilöstä, vaikka niin tavattomasti on jo nähnyt vaivaa oppiakseen tämän epäpidettävän ihmisen sisarusten nimet ja painaakseen mieleen allergiat, vaikka ketä muka oikeasti kiinnostaa, millaista syyhyä mikäkin paprika tai hasselpähkinä sulattajassaan saa aikaan.

Siksi minä teen koko mutkikkaasta tutustumisprotokollasta teille helppoa. Mainitsen ohimennen, että seurueeseemme on jo maaliskuun lopussa liittynyt uusi henkilö, mutten tee asiasta suurtakaan numeroa, jotta uusiin ihmisiin tutustumisesta ahdistusta kokevat eivät nyt hätäänny ja pakene paikalta. Kerron myös, että pian tämä uusi henkilö jo erkaneekin joukostamme palatakseen Suomeen, minkä jälkeen tuttu ja turvallinen kahden kopla jatkaa omin päin matkaansa. Ennen kaikkea aion kuitenkin poistaa lukijoiltani kaiken tutustumisen vaivan ja kertoa oleellisimmat piirteet esiteltävästä henkilöstä, jolloin kenenkään ei tarvitse omakohtaisesti vaivata päätään tutustumisen tuskalla.

Esiteltävä henkilö näyttää tältä:

On turvallista lähestyä umpioutoa ihmistä varovasti ja tarkkailla häntä etäisyyden päästä, mielellään piilosta. Katselkaapa nyt rauhassa.

Kun kaikki ovat etäisyystarkkailleet riittävästi, uskallamme näyttää toisen, selvästi tarkemman lähietäisyysotoksen:

Sillä lailla. Kun kasvot ovat kaikille tutut, voimme luottavaisin mielin siirtyä luonteenpiirteisiin ja persoonallisiin mieltymyksiin. Mitään kovin poikkeuksellista tai eriskummallista ei kannata näin ensialkuun ottaa esille, jotta arkaluontoisimmat eivät säikähdä. Aloitamme siis kevyesti.

Esiteltävä henkilö halailee mielellään alppikasveja.

Hän esiintyy yleensä harkiten ja asiallisesti.

Hän on herkkä ja naisellinen.

Hän harrastaa monipuolisesti liikuntaa.

Hän tarkkailee tiiviisti naapuruston toimia.

Ja hän tavallaan pitää eläimistä.

Kaikenlaisista eläimistä. Tavallaan.

Eikös ollutkin mukava ja helppo tapa tutustua outoudessaan epäluuloa herättävään uuteen ihmiseen? Nyt kun on luulot otettu kerralla pois, häviää kaikki outouden kokemus ja uuden ihmisen kanssa ollaankin jo kuin vanhat tutut. Siksi voin nyt kertoa henkilön nimenkin, joka yleensä on esittelytilanteiden jälkeen heikoimmin osapuolten mielessä. Näin monipuolisen ja seikkaperäisen henkilökuvan jälkeen jokainen jo varmaan arvaakin, ettei tällaisen ihmisen nimi voi olla mikään muu kuin Emilia eikä hänen suhteensa laatu blogin kirjoittajaan muu kuin verisukulaisuus, hengenheimolaisuus, lajitoveruus ja pikkusisaruus.

Voin vakuuttaa, että jälleennäkeminen oli riemullinen. Satoi vettä, liikenne oli tukossa, lentokone etuajassa ja meidän täsmällinen vastaanottoajoituksemme 40 minuuttia myöhässä. Havaijilaiseen kukkaköynnökseen kietoutunut, yhden vuorokauden yli elämässään loikannut, kahta suunnatonta matkalaukkua mukanaan hinaillut Emilia ei kuitenkaan ollut millänsäkään, vaan hiipi Christchurchin lentokentällä naputtamaan häntä tähyilevää Jormaa olkapäähän.

Sittemmin on moni asia matkanteossamme muuttunut. Ensinnäkin kolmea aikuista sisuksissaan majoittava Mondeomme on aamuisin ollut tämän näköinen:

Lisäksi olemme vierailleet merkittävästi aiempaa useammin tarroja myyvissä putiikeissa ja karkkikaupoissa, etsineet entistä vimmatummin eläinaiheisia woofing-paikkoja ja tarkkailleet haukkoja, leikkineet retkeillessä kaikkia mahdollisia arvausleikkejä, hihittäneet tirskuneet hirnuneet, tanssineet nolotansseja ostareiden vessojen edustoilla ja koettaneet ajoittaa pissahätämme, nälkäisyytemme ja uneliaisuutemme edes suunnilleen samalle aikajanalle.

Jorma ei ole osallistunut aivan kaikkeen yllä mainittuun.

Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Kaupan päälle olemme löytäneet lempikaupunkimme Uudessa-Seelannissa.

Jokaisessa lempikaupungissa pitää olla vähintään yksi katupiano ja vähintään yksi katupianisti. Minä toin jälkimmäisen kaiken varalta mukanani, jotta kaupungin mahdollisuudet lempikaupunkititteliin olisivat taatut.

Nelson kököttää eteläsaaren pohjoisosassa kolmen mahtavan kansallispuiston tuntumassa ja kohtuullisen etäisyyden päässä ihanasta Marlborough Soundsista. Siellä se lepää kultaisten hiekkarantojen, turkoosien lahtien, vuoristojen, Kahurangin valtavien metsien ja vaellusmahdollisuuksien kupeessa. Nelson on vilkas, Nelson on vehreä, Nelson on sopivan kokoinen ja Nelson on taatusti kutsuvan ja taiteellisen oloinen. Onhan Nelsonissa sentään Tree Children. Käykää nyt hyvät ihmiset Tree Childrenissä. Heti huomisaamuna menette kaikki Tree Childreniin. Siellä tarjoillaan teetä kirahvipannusta, luontaistuotteita pienistä lokeroista itse askarreltujen puiden kyljistä ja huovutettuja jänöjä ja lampaita hyllyjen täydeltä, ja kaikki on niin kallista ettei mitään tietenkään voi ostaa, mutta hippihenkisen puodin omistaja on rento kaveri, joka ei pane pahakseen kameran kanssa hääräilevää matkalaista.

Sitten on tietysti Mount Oven, sielläkin voisitte kaikki käydä, Kahurangin kansallispuiston korkeimmalla huipulla. Se lymyilee syvällä puiston uumenissa jokseenkin - pakko tämä on sanoa - synkeän ja ikävystyttävän metsäreitin tuolla puolen, mutta antakaapa olla kun pääsette varsinaiselle vuorelle. Kyllä sitten kuulkaa. Kuulkaa kyllä sitten tiedätte.

South Island Robin, kenties uteliain koskaan tapaamani lintu

Naavaa

Lisää naavaa

Kuvaan on kätketty yksi Jorma

Tähän kuvaan ei ole kätketty ketään

Uusi ystävänne Emilia

Vanha ystävänne Jorma

Tämä Lord of the Ringsin maisemista muistuttava patikkaretki ei ole loppuun saakka tolpin merkitty, mutta eipä hätää. Hyvällä säällä pienin kivikasoin viitoitettu polku ylös kalkkikivivuorelle on ylen vaivatta seurattavissa.

Huipulla suositellaan kuunneltavaksi LOTRin soundtrackia.

Gurmeenuudelit naamariin ja samaa reittiä takaisin mökille, jollei sitten halua kiertää toista kautta. Yleensä mökillä tulee nukuttua kaksi yötä, yksi ennen varsinaista vuorenvaltausta ja yksi sen jälkeen. Toki on mahdollista hoitaa koko urakka yhdessäkin päivässä, mutta en näe sellaisessa rääkissä minkäänlaista inhimillisesti käsitettävää järjen hiventä.

Noin ikään! Mikään ei yhdistä niin kuin yhteiset kokemukset yhdistävät, joten olettaisin kaikkien Mount Ovenilla äsken piipahtaneiden olevan jo ylimmät ystävät Emilian kanssa. Ai ei? Minkälainen sydämetön, epäluonnollinen ihminen ei ystävystyisi possunrapsuttelijan kanssa! Olkoon, vien teidät vielä toiselle yhteiselle retkelle. Jos ei tämänkään jälkeen synkkaa, vika on ehkä hiertävissä vaelluskengissä, jolloin kannattaisi ehkä kokeilla jotakin muuta yhdistävää harrastusta kuin vaeltamista. Paikoillaan istumista esimerkiksi, olen kuullut että silloin kengät hiertävät vähemmän ja kaikilla on lystiä.

Ensin sutjakka aamukävely näköalapaikalle Takaka Hillille, kuva miehestä samalla kivellä, jolla kaikki muutkin oletettavasti miehiään kuvaavat, ja kiireen vilkkaa varsinaiselle vaellukselle.

Tableland Circuit otti kaksi päivää ja asettui sekin Kahurangiin. Yksinkertaisin pääsy reitille soveltui tuolloin vain nelivetoautoille, joten ajoimme parin tunnin ylimääräisen kierroksen polun vastakkaiselle puolelle. Lähdimme sieltä vaelluksen vähemmän kolutulle alueelle, mikä oli sikäli harmillista, ettemme aikataulullisista syistä päässeet sovittamaan Mount Arthuria reitille.

Kaiken kaikkiaan turhan metsäinen reissu hioutuneeseen makuuni ja luokattoman huonolla informaatiolla viitoitettu, mutta sitäpä emme etukäteen aavistaneet. Joskus yhteiset eivät-niin-hyvät kokemukset yhdistävät kuitenkin hyviä kokemuksia paremmin, tai niin minulle ainakin isot ihmiset väittävät, joten kenties ystävystymisenne Emilian kanssa vain syvenee pienten vastoinkäymisten edessä.

Ilta siis saapui Tablelandille, ja piti löytää majapaikka. Saavuimme typötyhjälle Balloon Hutille sopivasti ilta-auringon kajastaessa, mutta mikä pettymys! Kamiinasta oli piippu jäänyt asentamatta. Harmistuimme ja julmistuimme kuin harmistuneet ihmiset konsanaan, sillä ei ollut meille moista räikeää puutetta Visitor Centerissä kerrottu. Neuvonpitoa siinä pidimme ja vaihtoehtoja punnitsimme, kunnes iloisesti räiskyvän takkatulen toivossa päätimme jatkaa noin tunnin, puolentoista verran seuraavalle mökille. Rynnistimme matkaan, tuskin ehti siinä ihminen keskellä avaraa alppimättäiden maisemaa tienviittoja tavaavaa siskoaan kuvata, sillä pimeys jo hiipi ja ties mitkä villit pedot sen mukana.

Valtasimme Salisbury Lodgen tähtitaivaan alla kirpakassa syysillassa. Tai olisimme vallanneet, jollei kauhistuttava lauma teinejä olisi ehtinyt edellemme. Mikä takaisku! Jo toinen! Montako pitää ihmisen elämässään kestää! Paikka oli kuin villin lännen saluuna, paitsi että pahempi, sillä kaiken aikaa käyvä ovi ei saluunan malliin itsestään lainkaan sulkeutunut. Auki jäi ovi teinihuligaanien jäljessä, jäi auki kylmään yöhön jossa kuura jo kiipesi korsille, itse piti nousta ovi huligaanien jäljessä sulkemaan. Eikä vielä sekään riittänyt. Ankara taistelu oli käytävä kamiina-, peti- ja pöytäpaikoista. Ihan siinä mökki tutisi ja erämaa helisi, kun teineille piti arvojärjestysasiat alusta pitäen opettaa. Eivät ne muuten opi. Hampaita piti näyttää ja kynsiäkin väläyttää ennen kuin meni oppi jakeluun ja saatiin rauha maahan.

Loppuyön teinit nukkuivat ulkona.

Aamu oli kaunis ja kylmän kangistamat teinit hileisiä ja hiljaisia, meillä runsaasti tilaa sytytellä tulet ja keitellä aamupuurot ennen maastoon lähtöä. Usva vetäytyi vuorten välistä, ja oli hyvä hetki kuunnella aamuradiosta Runo on vapaa, jonka aikana kuultiin toinen toistaan omaperäisempiä soittajia ja lukuisia koskettavia tulkintoja muun muassa P. Mustapään ja Kirsi Kunnaan tuotannosta. Lausujana toimi uusi ystävänne Emilia, tämä ylen taitava possunrapsuttelija, jonka taidot eivät possujen rapsutteluun rajoitu.

Vaellus eteni ja päättyi, ja näin olemme päässeet tutustumisessa siihen ilahduttavaan vaiheeseen, jossa voi jo hivenen rentoutua ja lakata alituiseen miettimästä, pitääkö tuo toinen minusta ja pidänkö minä hänestä. Emilian mieltymisestä teihin ette voi kuulkaas tietää mitään, ja kaikista edellä kuvailluista vastoinkäymisistä selviytyminen yhdessä hänen kanssaan on jo siinä määrin lujittanut suhdettanne uuteen ystäväänne, ettei pitämiskysymys teidän puoleltanne ole enää lainkaan tarpeellinen. Jätän teidät siis sen sijaan pohtimaan, mikä osuus teinihuligaaneista piti paikkansa ja mikä ei, ellei se kaikki sitten ollut kokonaan täyttä totta. Sen päätätte te. Runo on vapaa.