Herra Opossumi ja muita matkakuulumisia

Tulimme Uuteen-Seelantiin. Oleilemme paikassa nimeltä Papatoetoe. Meillä on oma pihamaja. Sen väliseinässä asuu opossumi.

Tämä se siis on, maa josta olen haaveillut 14 vuotta. Hyvää työtä, Peter Jackson, jo Finnkinon hämärässä punaiseen penkkiin painautuneena päätin, että näitä vuoria ja tasankoja on joskus pakko päästä itse lähempää katsomaan.

Toistaiseksi olemme nähneet lähiöitä. Säntillisiä nurmikkoneliöitä ja punaisia postilaatikoita. Läjäpäin merikontteja, hengettömiä omakotitaloja ja lähijunan raiteita. Näitä ei otettu elokuvatrilogiaan mukaan. Niissä ei ollut oikeaa haltiahenkeä.

Emme ole olleet pettyneitä, vain paikallamme. Kiinassa tapahtuneen tiukkatahtisen ryntäämisen jälkeen läjähdimme tähän hauskannimiseen Aucklandin lähiöön kuin löysät perunat. Internetin syvyyksistä nousi jo Suomessa vastaan HelpX, sivusto jolta matkalaiset voivat kohdemaasta etsiä mieleisiään isäntäperheitä, joiden luona työskennellä ruokaa ja asumista vastaan. Olive ja Graeme odottavat meiltä vain 24 viikkotyötuntia, jotka saamme tehdä itsenäisesti milloin hyväksi katsomme.

Olen opetellut uusia taitoja. Sahaaminen oli
helppoa, sahan käyntiin saaminen
kinkkisempi juttu.

Nakutamme terassia. Jynssäämme rakennusmateriaaleja eli pihanperältä pengottuja rimoja viinietikkaliuoksella puhtaiksi. Sahaamme pihapuista oksia, jotka pukekot ovat ottaneet saniteettitiloikseen. Ryökäleen pahanilmanlinnut. Kirjaimellisesti.

Olemme viihtyneet. Olive on jämäkkä seitsemänkymppinen nainen, jonka iäksi vakavissamme arvioimme 55. Tarmokas ja energinen nainen, jolla on hieman vähemmän tarmokas mies. Graeme, joka muistuttaa suurennettua ja vaalennettua Yodaa, tallustelee harmaissa tohveleissaan pitkin taloa ja kertoo vahvalla murteellisella englannillaan vitsejä, joita emme ymmärrä. Osaamme jo nauraa melko uskottavasti todennäköisesti oikeassa kohdassa. Pakettiin kuuluu myös James, Oliven sympaattinen veli, joka ilmoitti jo ensitapaamisella kulkevansa vuoden ympäri shortseissa ja T-paidassa. Se on oikeasti saavutus. Täällä on turha odottaa iäistä Konnun aurinkoa. Tulopäivänämme satoi kaatamalla, ensimmäisen viikon pukeuduin fleeceen ja kaksiin päällekkäisiin housuihin. Kevät alkaa vasta olla lopuillaan ja Suomea muistuttava ilmanala kantua aurinkoista kesää kohti.

Päivisin talonväki on eläkeiästään huolimatta usein töissä, mutta iltaisin yhteisen päivällisen äärellä on mielenkiintoista keskustella naisten ja miesten tasa-arvotilanteesta Uudessa-Seelannissa, korruptiosta, pakolaisista, energiantuotannosta ja sukupolvien yhteiselosta. Mikään ei voita kulttuurieroja koskevia keskusteluja paikallisten kanssa. Paitsi ehkä se, että ymmärtäisin niistä enemmän. Englantini ropisee ruostetta.

Käytössämme on keskimääräistä hivenen kolkompi pihamaja, jonka lattiat ovat kylmää kivilaattaa ja sisustus varsin askeettinen. Meillä on kuitenkin oma kylpyhuone, pesukone ja jääkaappi. Ja opossumi. Hyvin äänekäs. Touhukas suorastaan. Täällä opossumeita ei katsota hyvällä. Ne pistelevät pikkulinnut, kasvimaan sadon ja roskisten sisällöt poskeensa ja kakkivat sopimattomiin paikkoihin. Minua kutkuttaa ajatus edes yhden ei-hyvällä-katsotun opossumin bongaamisesta.

On hykerryttävää asua talossa, jonka puutarhasta voi kipaista sitruunamelissaa teeveteen, laakerinlehtiä lihakeittoon, sitruunoita kotitekoiseen limonadiin ja mandariineja pikkunälkään. Myös kohennus aamiaisakselilla on ollut tervetullut parannus Kiinassa tottumaamme aamupalaan. Dumplingit eivät kerta kaikkiaan olleet meidän juttumme. Vapaa pääsy talonväen keittiöön on avannut ovet juhlalliseen Weetabixien, kananmunien, maidon, voin, leivän, vihannesten, hillojen, juuston, kaakaon, voitaikinapiiraiden, kanan ja lihan maailmaan. Kiitos nuoruusvuosieni ikisuosikille Enid Blytonille, edellinen listaus sujui ylen vaivattomasti.

Tuntuu muutenkin autuaalliselta olla maassa, jossa meitä ymmärretään. Ilmapiiri on vastaanottava ja ystävällinen, jo lentokentällä passini vastaanottanut virkailija puhutteli minua etunimellä ja jutteli mukavia. Google toimii, välimatkat ovat inhimillisiä, tarjolla on tuoreita vihanneksia ja vessapaperit saa huuhtoa pytystä alas. Sekin on plussaa, että täällä ylipäätään on pyttyjä. Reikä lattiassa toimii sekin, mutta en vastusta paluuta pitkiin istuntosessioihin George R.R. Martinini kanssa.

Jorma löysi pianon lähijunan asemalta.

Olemme toki tehneet muutakin kuin lösöttäneet laakereillamme. Olemme kuunnelleet lintua, jonka laulu muistuttaa keinun ketjujen nitinää. Olemme katselleet rugbynpelaajia treeneissään. Olemme oppineet, että 'kiwi' tarkoittaa paitsi lintua ja hedelmää myös paikallista asukasta. Olemme todenneet, että täälläkin on hyttysiä. Pariin kertaan olemme seikkailleet Aucklandin satamissa ja keskustan kaduilla. Kerran kuuntelimme klubilla kontrabassolla ja kitaralla tuotettua kevyttä jazzia. Samana iltana eksyimme keilahallin peliluolaan (kyllä! Minäkin!). Siellä mäiskin vihreitä koloistaan ponkaisevia ukkoja vasaralla päähän, ajoin moottoripyörällä vaarallisen vuoristoisessa maastossa (missä taisin tappaa ainakin yhden kanssapyöräilijän) ja kannustin äänekkäästi Jormaa mojauttamaan jonossa puksuttavia ankkoja nyrkillä ahteriin. Yhdelle vehreälle kukkulalle olemme myös kiivenneet. Sieltä katselimme lähiöiden valoja, merenlahtea, purjeveneitä ja Rangitoton tulivuorisaarta. Kukkula kumpuili hobittimaisena edessä ja takana. Siellä tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että todella olemme Uudessa-Seelannissa.

Sama piano.

Vauhti kallossa ja bensaa suonissa.

Läheisellä torilla oli markkinapäivänä hauska katsella ihmisiä. Näin niin ison miehen, että ajattelin: siinä menee Hagrid. Sitten näin toisen, vähän pienemmän, mutta sillä oli isompi tukka. Se oli tietenkin palmikoitu kahdelle täsmälliselle letille. Sitten tuli se pienin mies. Sillä oli tuulipuku ja kepinnenässä puinen risti, jonka laella kilkatti metallinen kello. Believe in Jesus, luki kyltissä ristin alla, ja toisella puolella Come back to God. Lisäksi oli se kookas nainen, jonka leuka oli niin tatuoitu että näytti siltä kuin ruokaa olisi jatkuvasti valunut sen suusta leukaperille. Maori ihan varmasti, ajattelin minä, sillä stereotyyppiseen ajatteluun en ole ensinkään taipuvainen.

Paljon oli liikkeellä suuria ihmisiä. Valtavia. Niiden alle jää ja liiskaantuu, jos ei ole tarkkana. Niiden pään ja hartioiden välistä puuttuu monesti sekä niska että kaula. Pää yksinkertaisesti töröttää hartioista kuin siihen isketty kurpitsa. Enkä suoranaisesti ihmettele; täällä myydään lunch packin nimellä pussukoita, joihin on pakattu Oreo-keksejä, suklaatikkuja, juustonaksuja, suolakeksejä ja mansikkamehua. Kahdella dollarilla.

Tarkistimme asian myös Googlesta. Löysimme monta tilastoa, joista valtaosassa Uusi-Seelanti yltää maailman kymmenen lihavimman maan kärkikaartiin. Maa, joka on tunnettu rajattomista melomis-, ratsastus-, patikointi-, retkeily- ja pyöräilymahdollisuuksistaan. Ehkä pyöreyteen taipuvaiset, maailmanmaineeseen nousseet hobitit ovat jättäneet jälkensä kansaan, jonka keskellä heidät niin ikimuistoisesti filmatisoitiin.


Loppuun päivän mietelmä.

Ruotsi tulee vastaan kaikkialla.

• Äkkäsin Kiinassa yllättävän monta Fjällrävenin kantajaa.
• Muuan kiinalaismies, joka pysähtyi Kunmingissa jutuilleni, innostui silminnähden, kun kerroin olevani Suomesta. Ylpeänä sivistyksestään hän ilmoitti tietävänsä Ikean.
• Eräässä Aucklandin ravintolassa myydään ruotsalaisia lihapullia ja perunamuusia. Luonnollisesti kalliimmalla kuin lammaspataa.
• Yhden ranskalaisen kanssa keskustelimme siitä, mistä Suomi on tunnettu. Toiveikkaana hän tarjosi Stieg Larssonia.

Sillä lailla, sanon minä.