Kuukausikooste

Takana kuukausi Kiinassa. Pari juttua olen havainnut.

1. Turvallisuus

Kiina on odottamaamme paljon turvallisempi maa. Poliiseja näkyy tuon tuosta kadunkulmauksien valvontapisteissä, eikä kukaan paikallisista ole toistaiseksi (tietääksemme) edes yrittänyt kajota meihin tai omaisuuteemme. Vaikuttaa siltä, että vaarallisinta täällä on ylittää tie. Risteykset, joista puuttuvat jalankulkijoiden valot, ovat katastrofaalisimpia. Ei sillä että valoilla niinkään merkitystä olisi, punainen on ennemminkin vihje jostakin (yleensä kiinalaiset eivät muista mistä) tai mahdollisuus kuljettajan niin halutessa hidastaa vauhtia, mutta minulle valot yhtä kaikki luovat illuusion järjestellystä vuoroperiaatteesta. Kun nämä valot puuttuvat, menee oikean hetken valitseminen päätäpahkaiseksi arpomiseksi, minkä päätteeksi saattaa päätyä sydän takoen ja torvet korvissa soiden keskelle kahteen suuntaan jyrisevää kahdeksankaistaista liikennettä, jonka välimatka minuun on hiostava puolimetrinen.

Edellä kuvailemani tapauksen jälkeen otimme tavaksi kipittää uhkaavanoloisten teiden yli paikallisten perässä.

2. Ihmiset

Pääasiassa ystävällisiä. Yleensä sydämellisiä. Valtaosaltaan ulkomaalaisista kiinnostuneita. Kun sanon pääasiassa, yleensä ja valtaosaltaan, jätän pois laskuista ne temppelinedustan kerjääjät, jotka jäätyään lanttia vaille tumppaavat tupakkansa Jorman käsivarteen. Sellaiselle käytökselle meillä on ihan omat nimityksemme, eikä sydämellinen ole yksi niistä.

Taxikuskit ja hotellihuoneiden kaupittelijat ovat ikuisena riesana, ulkomaalaiselta saatetaan pyytää naurettavia hintoja ja tuijottelijoita ovat junat ja ravintolat väärällään. Silti hyviä kokemuksia on enemmän kuin huonoja. Meitä on kuskattu paikallisten peräpenkeillä metroille ja viety kädestä pitäen bussipysäkeille, vaikka olemme vain kysyneet neuvoa. Tavatonta ei ole tulla säteilevien teini-ikäisten piirittämäksi ja näin ollen myös valokuvatuksi. Länsimaalaista kuvataan myös salaa, joskus julkeasti salailemattakin.

Chengdussa pääsimme soffasurffaamaan. Toimiva konsepti tämä couchsurfing, olettaen että onnistuu sitä kautta saamaan majapaikan. Ideana on siis etsiä couchsurfingin nettisivuilta mukavanoloisia isäntiä tai emäntiä, jotka markkinoivat sohviaan/patjojaan/parvekkeitaan matkalaisille, ja ottaa yhteyttä sohvan/patjan/parvekkeen tarjoajaan päästäkseen majoittumaan maksutta tämän tiloihin. Läheskään aina ei ole onni meitä potkinut, mutta Chengdussa lykästi. Bohao ei ainoastaan tarjonnut meille yösijaa asunnostaan vaan myös käytännön vinkkejä, oivallista seuraa, näkökulmaa paikalliseen elämänmenoon ja kaikkea tarvitsemaamme apua. Asunnon seinällä riippui rivikaupalla kitaroita, ja isoista kolmannentoista kerroksen ikkunoista avautui näkymä sykkivän, pimenevän, iäti kohisevan suurkaupungin sydämeen.

Hienointa oli päästä viettämään aikaa Bohaon läheisten kanssa, kun tämän vanhemmat ja isovanhemmat tulivat illalliselle. Isoisä ei kuullut mitään, isoäiti hymyili herttaisesti ja Bohaon kokki-isä laittoi ruuan, johon sisältyivät muun muassa makoisasti maustetut porkkanat ja rapeasti rouskuva kasa katkarapuja. Erinomainen ateria ja sydämellinen ilmapiiri.

Seuraavana iltana tulivat kylään Bohaon kaverit. Päädyimme vuoron perään kotikaraokelaitteiston mikrofonin taakse Suomi vs. Kiina -laulukilpailussa, jossa kaikki voittivat. Mitä illan tarjoiluun tulee, ankanräpylät olivat itkettävän tulisia ja kaninpäiden aivot Jormalle mieluisia.

3. Kieli

Käsittämätön.

Yleensä keskustelumme paikallisten kanssa etenee seuraavasti:

Kiinalainen: Wo dei ni jao gau chu che. (Saattaa esiintyä myös kysymyksen muodossa.)

Me: Sorry, we don’t speak Chinese.

Kiinalainen: Mei wen ni ma pang jong ma.

Me: Okay. We come from Finland.

Kiinalainen: Wo ke yi ne de dian hu hao ma?

Me: Okay.

Kiinalainen: Wo dao chi hu dio la.

Me: Okay.

Selvästi rakentavampi keskustelu menee näin:

Kiinalainen huonetoveri hostellissa: Hello!

Me: Hello.

Huonetoveri: You come from?

Me: From Finland.

Huonetoveri: Aa, Finland! Nice to meet you!

Me: Nice to meet you too. How long have you been here?

Huonetoveri: Yes.

Me: Okay. Mm. When did you arrive here?

Huonetoveri: Yes, yes.

Me: Okay. So, have you been here for many days?

Huonetoveri: Yes. Very much.

Me: Okay.

Olemme siis esittäneet ventovieraille ihmisille pantomiimina lentokonetta, lehmää, bussia, hiussolkea, keittoa, sikaa, hampaidenpesua, pyöräilyä, kampaajaa ja liian tulisia ruokia. On mahdollista, että meitä on joskus myös ymmärretty.

4. Kulutuskulttuuri

Ostamme kaupasta pussillisen keksejä. Avaamme pussin. Löydämme pussin sisältä keksit yksilöpakattuina. Sama toistuu muffinien ja suolakeksien kanssa. Kaikki pakataan vähintään kaksinkertaisiin muoveihin.

Maa, jonka asukasluku on miljardi kolmesataaviisikymmentäseitsemän miljoonaa, tuottaa miljooniin myymälöihinsä vuosittain miljoonia keksipaketteja. Oletetaan, että yhdessä keksipaketissa on kahden gramman edestä muovia. Jos jokainen kiinalainen ostaa kuukaudessa yhden paketin keksejä, se tekee vuodessa yli 30 miljoonaa kiloa muovijätettä.

Minusta siinä on muutama kilo liikaa.

5. Suunnistaminen

Emme tiedä kummasta on kyse: A) Paikallisilla on aivan omat ilmansuuntansa ja karttamerkintänsä. B) He eivät kerta kaikkiaan ymmärrä tuon taivaallista edes oman lähialueensa kartoista. Toivoimme että kyse on vaihtoehto A:sta.

Jorma keksi ladata puhelimeensa maps.me-appin, joka on merkittävästi laskenut stressilukemia ja auttanut meitä navigoimaan tiemme rautatieasemalta hostellille ja hostellilta postitoimistolle. Itse olen kuitenkin havainnut kartoissa erään ikävän piirteen. Jos mielii päästä perille, niitä pitää lukea oikein päin.

6. Eväät

Täällä ei syödä voileipää. Marketista ei löydä juustoa, voita tai leikkeleitä, joita voisi latoa leiväksi edes hyvällä mielikuvituksella muunnettavien elintarvikkeiden päälle. Täällä ei myydä nakki- tai makkarapaketteja, lihapullia, kananuggetteja, lounassalaatteja, räiskälepizzoja – ei mitään sellaista minkä miellämme retkieväiksi tai nopeaksi kaupasta haettavaksi junamatkan einekseksi. Pikanuudelit alkavat tulla korvista ulos, hedelmät painavat ryökäleesti, vievät paljon tilaa ja tulevat ajan mittaan kalliiksi, kaurapuuroon emme ole löytäneet suolaa ja yksilöpakatut ympäristöntuhokeksit eivät suoranaisesti vie nälkää vuoristovaelluksilla. Nälkä on kiinalaisella retkellä hankala juttu.

7. Perus(hygienia-)asioiden äärellä

On jollain tapaa jopa hienoa pysähtyä perusasioiden äärelle. Ilahtua, jos vessojen käsienpesualtaalta löytyy saippuaa. Kokea kiitollisuutta, jos yöjunan makuupaikan lakanat edes summittain silmäillen näyttävät puhtailta (pahan mielen välttämiseksi lähempi tarkastelu kannattaa jättää tekemättä). Huojentua, jos julkisten vessojen ympärillä todella on seinät ja ovet, jopa toimivat lukot, sen sijaan että kopit olisi erotettu toisistaan matalilla ovettomilla muureilla, joiden sisällä tarpeidentekijät kyykistelevät yhteisen kopista toiseen etenevän kourun yllä. Se jos mikä on kollektiivista pissalla käyntiä. Niin paljon kuin kollektiivisista kulttuureista noin yleensä pidänkin, tietyt yhteisölliset piirteet voisin jättää niistä pois.

8. Värit

Tähän laitan muutaman kuvan sitten joskus, kun nettiyhteys ei ole näin luokaton. Mutta että värikästä on. Paljon värikkäämpää kuin Suomessa.

9. Budjetti

Mikä se on? Kiinassa kaupunkien välimatkat ja kohteiden sisäänpääsymaksut ovat suistaneet budjettimme (noin 25 euroa päivässä) jo nyt raiteiltaan. Kaikki täällä on verrattain halpaa; maksoimme 1462 kilometrin junamatkasta kovilla nukkumapaikoilla 300 yuania henkeä kohden, mikä tekee noin 40 euroa, ja kaupunkibussit maksavat pari-kolmekymmentä senttiä/sivu. Silti pitkät siirtymät ovat oma menoeränsä, varsinkin jos niitä joutuu tekemään useita. Päätimme siis suosiolla luopua itäisen Kiinan tutkimusmatkasta, emmekä vain rahan vaan myös ajan tähden. Matkamme puutteellinen etukäteissuunnittelu on johtanut myös siihen, että tavoittelemissamme junissa ei aina ole ollut paikkoja vapaina, joten olemme joutuneet joustamaan lähtöpäivissä.

Yllätyksenä meille tulivat sisäänpääsymaksut. Kaikkialla. Kävele kaupungin puistoon – maksa portilla. Kävele luonnonpuistoon – maksa portilla. Kävele vuorelle – maksa portilla. Yleensä hinnat vaihtelevat kymmenestä eurosta viiteenkymmeneen mutta tuntuvat silti pöyristyttäviltä. En edes yritä kiistää, ettemmekö olisi muutamiin kohteisiin luikahtaneet niin sanotusti aidan ali.

Pitkäkestoisessa budjettimatkailussa on se kelju puoli, että kaikessa pitää koko ajan säästää. Se tarkoittaa tinkimistä, notkuvien hedelmäkärryjen ohi kulkemista, torakoiden kanssa tapahtuvaa rinnakkaiseloa hostelleissa ja aivan ihanien koalaa esittävien nahkakukkaroiden kylmää sivuuttamista. (Ei sillä että olisin koalanmuotoista epäkäytännöllisyyden multihuipentumaa millään muotoa tarvinnut, mutta olihan se ihana.)

Budjettimatkailu tarkoittaa siis valintoja. Syömmekö 60 yuanilla eli noin yhdeksällä eurolla maittavan illallisen viihtyisässä, tunnelmallisessa ravintolassa, vai ryystämmekö nuudelimme samasta kulhosta kahdeksalla yuanilla loisteputkivalaistussa syrjäkuppilassa, jonka takahuoneessa voi hyvällä tuurilla bongata samalla hinnalla ketteräjalkaisen rotan? Hmm. Meidän pitää selvitä vielä seitsemän kuukautta tämän jälkeenkin.

Mutta totta tosiaan: joskus kahdeksan yuanin annos loisteputkivalaistussa syrjäkuppilassa on ollut niin maukas, että sopii epäillä ovatko tunnelmalliset 60 yuanin ravintolat panneet sen paremmaksi.

10. Tottumiskysymyksiä

Uusien aistimusten vyöry väsyttää aistijan, tai ehkä kyse on tottumisesta. Aamun varhaisina tunteina höyryävää dumpling-kärryllistä paikasta toiseen siirtävä pyöräilijä ei enää pistä silmään. Käytetyn vessapaperin sullominen roskikseen sen sijaan, että se huuhdottaisiin jätteiden mukana reiästä alas, on pelkkä tottumiskysymys. Miehiin, jotka joko elintasovatsaansa esitelläkseen, oloaan vilvoittaakseen tai paikallista muotia seuratakseen rullaavat T-paitojensa helmat kainaloihin, ovat kaduilla jo normaali näky. Keskustassa kärrätään jaloistaan yhteen sidottuja pässejä, emmekä me enää edes tuijota. Ja hammaslääkäreiden lasiovet ja -ikkunat, jotka antavat suoraan vilkkaalle ostoskadulle, voivat epäilemättä inspiroida kenkäostoksille kiiruhtavan varaamaan itselleenkin ammottavasuisen viisaudenhampaanpoiston näyteikkunasta. Niin se nyt vain täällä menee.

Se, mikä yhä pistää silmään, on tunne. Itkevä tyttö kiviaidalla. Kitisevä lapsi vihaisen äidin käsivarsilla. Jalattoman ja kädettömän kerjäläisen silmät. Pikkulapsen hämmästynyt tai avoimen riemastunut ilme tämän yhtäkkiä äkätessä oudonväriset länsimaalaiset. Tunne erottuu, koska se on aina yksilöllinen ja samalla äärimmäisen kollektiivinen.

P.S. Tekstiä kirjoittaessani lensi hostellin aulan kattolamppuun jättimäinen ruskea yöperhonen. Hirviömäinen. Kämmenen kokoinen. Parempi olla väittämättä, että aivan kaikkeen olisin vielä likimainkaan tottunut.