Monen lajin luontoihmiset

Kun on riittävän monta päivää satanut ja kun on tullut buukattua Dalin kenties kolhoin hostelli, sitä alkaa kummasti muistella Suomea. Vaikka Suomessa sataa kaatamalla ja reppu hörppii vettä ja sukat uivat kengissä, on suomalaisesta sateesta kuitenkin useimmiten mahdollista palata lämpimään asuntoon, ripustaa vaatteet kuivumaan ja vaihtaa kuivat ylle. Täällä vaatteita, reppuja, kenkiä, passipusseja, kameralaukkuja ja kukkaroita yritetään puhaltaa kuiviksi hiustenkuivaajalla, sillä hostelli on aivan liian kylmä ja kostea edistääkseen vaatteiden kuivumista. Mikä ihme sai meidät varaamaan 20 yuanin dormin epämääräiseltä kujalta Kiinan monsuunimaisimman syyssateen aikaan? No se 20 yuanin hinta tietysti. Kolmisen euroa yöltä per nuppi. Siihen ei sisälly edes roskakori huoneessa. Ovea ei saa lukkoon, patja on kivikova ja huone jääkylmä, respassa ei puhuta englantia, vessat haisevat, yleisilme on tuhruinen ja tavaroidensäilytyslokero sijaitsee eri kerroksessa kuin huoneemme. Mutta saimme sieltä sateenvarjot lainaan! Niiden suojissa loiskuttelimme suoraa päätä Wikitravelin suosittelemaan ravintolaan länsimaalaishenkiselle hampurilaiselle koti-ikäväämme lievittämään.

Onhan Kiina nyt pahus vieköön upea. Kiinan luonto on järisyttävän kaunis, olkoonkin että miljoonapäisinä laumoina ihmiset täällä tekevät kaikkensa turmellakseen sen. Ihmiset kadulla ovat pääasiassa ystävällisiä, uteliaita ja liikuttavan avuliaita, vaikka samaa ei voi sanoa asiakaspalvelutyöntekijöistä. Ystävällisyyteen koulutetut ammattilaiset luovat tuskin silmäystäkään meihin odottaessamme palvelua, eivätkä ainakaan nouse tuolistaan tai laske iPhone 6s:ää kädestään. (Tyypit täällä totta tosiaan rakastavat älypuhelimia. Pekingin metrossa ihmisten tarkkailu oli todella tylsää, sillä kymmenestä metromatkustajasta yhdeksän ja puoli toljotti älynsä näyttöä.) Ilmat ovat pääasiassa olleet aurinkoisia mutta eivät liian tukalia. Ruoka on hyvää, annokset tuntuvia ja hinnat naurettavan halpoja: syömme monesti puoliksi noin kahdeksan yuanin annoksen, mikä tekee kotimaan valuutassa viitisenkymmentä senttiä pekkaa päälle. Tuoreita salaatteja ja vihanneksia kaipaan kylläkin kovasti. Jäätelöä täällä rakastan, erityisesti sen hintaa (mielestäni 40 sentin pehmis ei oikein mitenkään päin ajateltuna ole epäedullinen budjetillemme. Hinnan vaikutuksista elimistöömme voidaan kylläkin keskustella).

Mutta on Kiina myös hankala. Peijakkaan hankala. Välimatkat ovat järjettömiä, kielimuuri musertava ja ihmismäärät shokeeraavia. Suomalaisina olemme tottuneet siihen, että luontoon pääsee vaivatta, retkeily siellä on ilmaista ja oma rauha taattua. Tulkaapa Kiinaan kokeilemaan. Täällä luonnon rauhasta rynnistää nauttimaan täsmälleen samaan paikkaan täsmälleen samana päivänä kymmenen tuhatta muutakin tyrkkivää, kälkättävää, korkeissa koroissa huojuvaa ja istuvissa puvuissa askeltavaa selfie-tikulla sohijaa, jotka ovat maksaneet tungeksivasta elämyksestään ensin sievoisen summan ja päätyvät sitten seisomaan selin upeaan vesiputoukseen saadakseen itsestään edullisen otoksen. Yritäpä siinä koota ajatuksiasi, hiljentyä luonnon kauneuden äärelle ja nauttia maisemista. Riittävän kova vaiva on yrittää löytää evästelypaikka, jota joku muu ei ole jo valloittanut. Tai edes jättänyt ulostamatta siihen.

Jopa puistoihin on täällä useasti pääsymaksut, niihin ainoisiin kaupunkien sisälle rakennettuihin paikkoihin, jotka edes etäisesti muistuttavat ihmisiä luonnosta. Ei ihme, että kansa täällä on etääntynyt ympäristöstään eikä juurikaan ymmärrä, mitä luonnon kunnioittamisella tai retkeilyllä tarkoitetaan. Luonnosta tehdään Kiinassa poikkeuksellinen pääsymaksullinen ohjelmanumero varakkaille etuoikeutetuille sen sijaan, että se kuuluisi luonnollisella tasolla tavallisten ihmisten arkipäiväiseen elämään.

Tällaisia havaintoja teimme muun muassa Jiuzhaigoun luonnonpuistossa, minne lensimme Xi’anista ja missä vietimme kokonaisen päivän. Luonto tosiaan oli siellä kaunis ja poikkeuksellinen: vuoria, metsiä, ällistyttävän sinisiä järviä, lukuisia vesiputouksia ja jokunen suloinen ja uskomattoman vikkelä maaorava. Vain poluilla tungeksivat kiinalaisturistien laumat ahdistivat. Sitä paitsi luonnonpuistossa kulki busseja. Busseja! Asfaltoiduilla teillä järveltä toiselle! Ja yhtä karmeasti tööttäileviä kuin kaikkialla muuallakin Kiinassa.

Jiuzhaigou oli siis ylihinnoiteltu pettymys, mutta sitä seuraava Chengdu osoittautui taas mukavammaksi. Matka sinne kesti bussilla liki 30 tuntia, kiitos ison maanvyöryn joka katkaisi matkantekomme ja tarjosi meille ikimuistoisen yön bussin kovilla penkeillä. Kaupunki itsessään ei meitä suurestikaan miellyttänyt, mutta Panda Breeding Center oli hauska paikka. Pandoissa on muun muassa se hyvä puoli, että niitä valokuvatessa ei tarvitse olla nopea. Kun panda tekee jotakin äkkinäistä, on kuvaajalla hyvin aikaa vaihtaa objektiivia, säätää aukkoa, zoomata ja painaa laukaisinta ennen kuin äkkinäisyys on ohi. Lisäksi pandat ovat veteliä, kömpelöitä ja ylen pyöryläisiä, eli äärimmäisen sympaattisia.

Chengdua seurasi Lijiang, Lijiangia Tiger Leaping Gorge ja Gorgea Dali. Lijiangin Hostelling International -ketjun hostelli oli tähänastisista majapaikoistamme paras: saimme mainiota ja hyväntuulista englanninkielistä palvelua, tapasimme erittäin sosiaalisen kissan, saimme vaivatta yhteyden nettiin ja vuokrasimme polkupyörät. Niillä pääsimme paitsi koettelemaan elossa selviämistämme kaoottisesta liikenteestä myös tutkimaan ympäröiviä kyliä, joiden kaduilla tallusti taivaan kiitos enemmän lehmiä kuin turisteja. Piti meidän pistäytyä Lijiangin vanhassa kaupungissakin, eikä auta kieltää etteikö se olisi arkkitehtuuriltaan, silloiltaan, kanaviltaan, istutuksiltaan, vesirattailtaan ja kujiltaan ollut todella viehättävä. Ihmisiä vain riitti sielläkin. Kenen idea on ollut julistaa viikon kansallinen loma Kiinaan sen itsenäisyyspäivän aikoihin? Hyvin ikävästi ajateltu!

Tiger Leaping Gorgesta voisinkin sitten käyttää sataa erilaista adjektiivia, mutta päädyn yhteen: aivan mieletön. Jade Dragon Mountainin komeat huiput taivasta vasten, monituhatmetrisinä kohoavat pystysuorat kalliot molemmilla puolilla ymprillämme, kaukana rotkonpohjalla pärskyvä Jangtse, paahtava aurinko, tuuheatupsuiset männyt, virkistävä vesiputous ja turisteista liki tyhjät polut. Käppäilin Komisario Palmu äänikirjana korvassani, imin vuoripurojen vettä Jorman ihmepillillä ja nautin retkeilystä. Vietimme rotkossa kaksi yötä erilaisissa guest houseissa, joista jälkimmäisestä, joka sijaitsi Walnut Gardenissa, lähdimme erikseen rotkon pohjalle.

Jangtse oli läheltä katsottuna mahtava! Kuohuva, vyöryvä, massiivinen. Oli jo niin myöhä, kun saavutimme polun pään, ettei muita retkeilijöitä enää ollut liikkeellä. Saimme valloittaa täysin kaksistaan valtavan kivenjärkäleen, jolta legendan mukaan tiikeri aikoinaan loikkasi Jangtsen yli metsästäjiään paeten. Meidän piti kylläkin jyrkänteillä hivenen uhkarohkeasti urheillen kiertää eräs bambukepeillä suljettu portti ratkaisevalle riippusillalle, mutta selviydyimme siitä kolhuitta (ja pudotuksitta, mistä ehkä kertoo se että yhä istun tässä raportoimassa kokemuksesta). Maisemat rotkon pohjalta olivat palkitsevat. Vuorten V-kirjaimen pohjukassa villinä ärjyvän Jangtsen reunalla tunsin itseni hölmistyttävän pieneksi.

Pimeys ehti laskeutua ennen kuin lähdimme paluumatkalle. Ilman taskulamppuja tehtävä olisi ollut mahdoton. Kaikki oli pilkkopimeää, edes omaa eteen ojennettua kättä ei voinut erottaa. Ihmettelimme polunvarressa yli kymmensenttistä heinäsirkkaa ja tutkimme muuan vastaan osuneen luolan, josta pelmahti vastaan lepakoita ja jonka katosta riippui seittejä ja muumioituneita hämähäkinraatoja. Se oli hieno paluumatka. Jyrkät rinteet kohoilivat ympärillämme, tähdet kimalsivat taivaalla, etäällä kohisi Jangtse ja sammakot kurnuttivat.