Plan or not to plan

On siltoja, joita pitkin pääsee veden yli, ja sitten on siltoja, joita pitkin pääsee veden läpi. Milford Soundissa Gertrude Saddle -reitin alkupäähän osunut silta kuului esitetyistä vaihtoehdoista jälkimmäiseen.

Me kiersimme sillan. Me kiersimme koko tulvivan polun. Me loikimme, kiipeilimme, pudottauduimme ja hivuttauduimme yli kivierämaan.

Sitten me lähdimme nousemaan. Siinä noustessamme kivikkoisia rinteitä aloin ymmärtää, miksi reitti oli tarkoitettu vain kovakuntoisille ja jossain määrin kokeneille vaeltajille.

Teräsvaijeri auttoi kulkijaa jyrkimmillä ja liukkaimmilla osuuksilla.

Pääsimme perille samaan aikaan muuan valtavan, tukahduttavan, kaiken sisäänsä nielevän sadepilven kanssa. Kuvasta näette, kuinka ainutlaatuinen näköala ylhäältä avautui.

Ja sitten takaisin. Alas kivikkoisia rinteitä ja vaijeriköysiä, takaisin tiheään uuvuttavaan pensastoon, yli maaperässä vaanivien petollisten kaniininkolojen ja jalan alla muljuvien irtokivien, läpi saderintaman ja yli kivierämaan. Jokaisella askeleella vesi turskahti kengissä, housut liimautuivat kuin muovikelmut ihoon, hämärä alkoi laskeutua ja kylmyys teki kävelemisestä tönkköä ja kömpelöä. Kaatuilin, kompuroin, itkeä tuhersin lohdutonna Jorman perässä rämpiessäni. Ja marisin, myönnetään, kitisin ja kiukuttelin kuin pahainen kakara, pulikasta olisin ansainnut päähäni saada. Mutta niin märkä, niin kurja, niin lopen uupunut ja niin tavattoman lannistettu ei pitäisi vapaaehtoisesti retkelle lähteneen ihmisen sieltä palatessaan olla.

Seuraava aamu leirintäalueella:

Seuraava iltapäivä Te Anaussa parkkipaikalla:

Niinpä me sitten matkamme ylivoimaisesti surkeinta vaellusta seuranneena päivänä unohdimme Key Summitin ja Lake Marianin ja kävimme Milfrod Soundissa kymmenen minuutin näköalakävelyillä kaupunkikengissä ja farkuissa. Onneksi jo pelkästään ajomatka Te Anausta Milford Soundiin oli vaivan väärti, mutta alun perin olimme suunnitelleet hivenen monipuolisempaa visiittiä alueen luontokohteisiin.

Olen muutenkin viime aikoina pannut merkille, että suunnittelu on yliarvostettua. Suunnitelmia ei kannata laatia, eivät ne kuitenkaan pidä. Pelkästään matkasuunnitelmamme on muuttunut puolen tusinaa kertaa reissun aikana. Emme vieläkään ole päässeet Uudesta-Seelannista, vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti tähän mennessä olla taas tukevasti Aasian kamaralla. Ei, me olemme varanneet liput Australiaan. Täältä on halvempaa lentää Ausseihin kuin ylittää lautalla pohjois- ja eteläsaaren välinen lahti, minkä lisäksi lähes kaikki lennot joka tapauksessa lakaisevat Australian tannerta. Toukokuun alussa siis pistämme nenämme Sydneyn syvyyksiin, mutta budjettisyistä vain tuokioksi. Sen jälkeen… noh. Luultavasti koluamme ensin Kambodzaa ja körötämme sieltä bussilla Thaimaahan. Paluupäivä Suomeen on vielä arvoitus. Blogin nimi pitäisi siis varmaan muuttaa. Olen kehitellyt parikin nimivaihtoehtoa. 1) Uncertain number of summer days. 2) Plan or not to plan. 3) Let's just go and not count the days, that's stupid anyway, who said it's a good idea?

Toinen suunnitteluvirhe koskee sitten kaikkea muuta. Kun lähdin matkalle, minulle oli yksi suunnitelma yli muiden: suunnittele elämäsi. Suunnitelmani oli yksinkertainen ja aukoton. Lähde pois ilman suunnitelmaa, palaa takaisin sellaisen kanssa. Simpukoista kirjavat hiekkarannat ovat kuin luotuja suunnitelmien laatimiseen! Vaeltelet vapaana pitkin rantoja ja aurinko valaa jokaiseen ajatelmaan autuasta valoa ja lämpöä. Etäisyys arjesta avartaa mieltä, ideat liimautuvat sinuun jokaisesta kadunkulmasta kuin imukupit ja uudet ajatuksenversot aivan poksahtelevat värikkään maailman virkistämästä mielen mullasta. Yhä uusia ajatuksia ja oivalluksia, satamäärin, kilokaupalla! Hiioo! Repullinen uusia tuulia tuotavaksi Pohjolaan! Minähän ihan hukun niihin! En tiedä mihin ensin ryhtyisin, mistä päästä aloittaisin, miten ehtisin kaiken uuden ja innostavan elämässäni toteuttaa! Hiioo!

Hiioo totta vie. Tuo tosiaan oli suunnitelmani. Täten kuuluu totuus:

Sukulainen whatsapissa hyväntahtoisesti kysäisee, mitäs aion sitten kun palaan. Koen välitöntä ahdistusta, kurkkuani kuristaa (vaan ei ideoiden paljouden tähden), kämmenet hikoavat. Sormet lipsuvat näytöllä vastatessani, että mitäs minä tosiaan sitten, hyvin on vielä aikaa päättää, onhan tässä jotain... ideanpoikasta...

Jotain ideanpoikasta! Ideanpoikasta! Ja sonnat! Mitään ei tapahdu, yhtäkään ideaa en ole saanut, vähääkään ei ole suunnittelematon elämäni suunnitelmaksi taipunut. Hikipäässä myllään mieltäni saadakseni vastauksen esitettyyn mitäs sitteniin, mutta kerta kaikkiaan mikään ei kupolini sisällä liikahda. Jormalla pää vilisee ideoita, hänen mielensä mullat on maailma kyllä väreillään virkistänyt ja etäisyys arjesta tehtävänsä tehnyt, mutta siinä minä tapitan vieressä pöljänä kuin kielletyn ajosuunnan liikennemerkki. Jokainen uusi idea on nähtävästi ottanut merkin sisällön aivan liian kirjaimellisesti ja kieltäytyy nyt lähestymästä minua. Miten vaikeaa voi olla palata kotiin aikuisen, kypsän ja vakavasti otettavan suunnitelman kanssa? Ei kai se nyt ole liikaa vaadittu. Ja silti näyttää siltä, että palaan mukanani vain pussillinen simpukoita ja rähjäinen rinkka. "Rupeen laitteleen simpukoita lasitölkkeihin" on tietysti suunnitelma sekin, mutta siihen saa harvemmin kulumaan kokonaisen loppuelämän.

Kirjoittaminen on ainoa työ, joka minua aidosti kiinnostaa, ainoa sama vanha suunnitelma, joka minulla tulevaisuuden varalle on. Eikä se edes ole suunnitelma. Ei oikeasti.

Sitten herää kysymys: Miksi pitää olla suunnitelmia? Miksei vain voi elää ja tehdä sitä mitä eniten haluaa?

Queenstownissa katselimme mahtavia katutaiteilijoita, jotka puoliksi sirkustaiteen ja pääosin stand up -komedian keinoin viihdyttivät paikalle kertyviä ihmisiä. Toinen esiintyjistä oli kotoisin rakkahasta Ruotsin maasta ja kertoi kiertäneensä maailmaa jo useita vuosia tehden pelkästään sitä mitä oli Queenstownin rantakadullakin tekemässä. Esityksen lopuksi hän avasi reppunsa ja kertoi lahjoitusten olevan hänen palkkansa. Katselijoita virtasi tungeksivana vyörynä sullomaan seteleitä ruotsalaisen reppuun.

Jäin miettimään näkemääni ja koin outoa, pakottavaa kaihoa. En tiedä, olisiko minusta elämään koditonta ja yksinäistä kulkurin elämää tai haluaisinko edes, mutta kieltämättä elämäntavan vapaus ja riippumattomuus kiehtoo kiertolaistaiteesta haltioituvaa mieltäni. Ennen kaikkea minuun teki kuitenkin vaikutuksen se, että siinä minun edessäni esiintyi joku, joka teki juuri sitä mitä halusi ja silminnähden rakasti sitä. Sillä hän tienasi elantonsa ja siinä hän oli hyvä. Kaikkien työurien, oravanpyörien ja yhteiskunnan asettamien odotusten ja paineiden ulkopuolella. Sellainen minäkin haluaisin olla. Omavarainen tekemällä juuri sitä mitä eniten haluan. On hämmästyttävää, miten vaikeaa se voi olla. Olla vapaa valitsemaan, olla vapaa tekemään juuri sitä mitä itse haluaa. Olen kuullut liian monta tarinaa ihmisistä, jotka panevat syrjään todelliset unelmansa siksi, etteivät uskalla kokea niitä tarpeeksi arvokkaiksi, ja päätyvät leipätyökseen tekemään jotakin aivan muuta.

En tosin tiedä, kuka minua muka rajoittaa. Ehkä se olenkin minä itse ja kuvitelmani siitä, millaista on oikea, yleisesti arvostettu, vakavasti otettava työ. Sellaiseen työhön pitäisi kuulua nousujohteinen ura ja hyvä palkka, tai edes säännölliset tulot ja työajat. Entä jos en halua sellaista elämää? Entä jos haluan vain tehdä sitä mihin koen kutsumusta? Olla sitten vaikka katutaiteilija Queenstownissa.

Samalla kuitenkin tiedostan, ettei kyse ole pelkästään siitä mitä haluan ja valitsen. Kuinka paljon edes voin loppujen lopuksi valita? Tulen länsimaisesta hyvinvointivaltiosta, missä on varaa valita ja jättää valitsematta, mutta jossakin kohdassa kulkee raja ja on vain täytettävä velvollisuutensa. On häpeämätöntä ja kohtuutonta olettaa voivansa aina ja ikuisesti vain valita sen minkä sattuu haluamaan. Olen edelleen sitä mieltä, että unelmista tulee pitää kiinni, mutta sen nimissä en voi jättää valitsematta vähemmän houkuttelevia vaihtoehtoja, jos muutakaan ei ole tehtävissä.

Niin. Tarkempaa suunnitelmaa odotellessani minä sitten kerään simpukoita aurinkoisilta rannoilta, annan maailman värien tehdä sen minkä tekevät (tai jättävät tekemättä) mieleni mullalle ja ihastelen tätä kaikkea kaunista ympärillämme. Jos saa nähdä jotakin sellaista kuin Cascade Saddle Mount Aspiring National Parkissa, huhkia ja puuskuttaa ja hinata itseään jyrkkiä rinteitä ylös heinätukoista kiinni pitäen, läähättää tiensä melkein 1 800 metriin jokilaakson ja Aspiring Hutin ja metsäisten rinteiden ylle ja katsoa sieltä voipuneena mutta onnellisena alla avautuvaa maisemaa, voiko maailmalta vielä vaatia valmiita suunnitelmia?