Sardiinitölkissä

Tämä on pieni maa. Se on Suomea pienempi, Kiinaan verrattuna kuin sardiinitölkki valtamerialuksen rinnalla mutta hölmömmän muotoinen, kuin vesiämpäriin kumottu uuden vuoden tina. Niinpä kysyn nyt, miten yksi ainoa sardiinitölkki on voinut saada kaiken? Kaiken! Leijonanosan! Vaikka eihän leijonanosa mahdu sardiinitölkkiin! Kokonaiset järisyttävät vuoristot! Meren, vesiputoukset, kirkasvetiset järvet, taimenia pursuilevat joet ja keltaiset höyryävät lammikot! Tasangot ja kukkulat! Täydelliset unelmalomarannat keskellä ei-mitään! Sademetsät ja sadan muun lajin metsät, niityt, peltolakeudet, saaret, kuumat lähteet ja jäätiköt! Vanhat kaivokset ja energiset kaupungit! Jopa neljä vuodenaikaa!

Puhumattakaan kaikesta tästä vastaanottavaisuudesta ja turvallisuudesta. Merissä ei ole haita eikä maalla käärmeitä. Leirintäalueen vessaan tai kirjaston pöydälle voi huoleti jättää läppärit ja tabletit latautumaan sillä välin, kun itse piipahtaa pizzalla. Ihmiset kuskaavat liftareita sinnekin minne eivät itse ole menossa, lainailevat telttoja ja pysähtyvät tienposkeen juttusille. Kuinka sietämätöntä.

Revontulet, niinhän te nyt sanotte, ne ovat sentään Pohjolan oma juttu.

Pötyä. Näiden taivaalle leväytetään ilmiö nimeltä southern lights, ja siinä sitä mennään.

Mutta kyllä nyt sentään, näin te tietysti ajattelette, kyllä koivut, apilat ja hyttyset ovat yksinomaan pohjoismaalaisten tavaramerkkejä, niitä et muualta löydä.

Kyllä löydät. Uudesta-Seelannista todellakin löydät.

Pari kaveriamme, jotka kerran täällä kävivät, totesivat, etteivät keksi kerrassaan mitään paikkaa Suomessa, minne uusiseelantilaiset veisivät. Uudessa-Seelannissa on kaikkea sitä mitä meilläkin, vain 20 kertaa uljaampana.

Paljon perää. Suomi ja Uusi-Seelanti muistuttavat toisiaan niin paljon, ettei vertailu ole samaan tapaan kohtuutonta kuin Suomen vertaaminen Intiaan. Maiden koot, asukasmäärät, vuodenajat, hyvinvointivaltiojärjestelmä, terveydenhuolto, koulutus, verotus, hintataso, liikennekäyttäytyminen, puhdas luonto ja ilmasto, raikas juomakelpoinen hanavesi, kestävän kehityksen ja ekologisten elämäntapojen huomioiminen sekä jokseenkin luonnonläheinen kansa ovat molemmille yhteisiä.

Uusi-Seelanti on kuitenkin Suomea paljon monikulttuurisempi, ja täällä vähemmistökulttuurilla (maoreilla) on vahva jalansija. Lapsia opetetaan enenevässä määrin kotikouluissa. Ilmasto on omavaraisuuteen kannustava: omasta hedelmätarhasta voi hakea lähes joka kuukausi jotakin tuoretta ja vastakypsynyttä, kasvimaan sato on runsas ja kotieläinten pitäminen helppoa. Maataloudella on yhä vahva asema, ja tilat ovat pöyristyttävän suuria. Häpeäkulttuuri puuttuu, omasta ollaan ylpeitä (no voi ihme!) ja turismi on voimakas ja pitkälle viety osa maan taloutta. Täkäläiset ovat suomalaisia sosiaalisempia, rennompia ja välittömämpiä. Ja kyllä, toisin kuin Suomessa, näillä nurkilla on myös mannerlaattojen tutisuttavia kohtauspaikkoja, ja pohjoissaarella Mount Taranakin pitäisi laskelmien mukaan purkautua seuraavan 50 vuoden aikana. (Pian tämän kuultuamme varasimmekin lauttalippumme eteläsaarelle.)

Niin hyvässä kuin pahassa Suomelta siis puuttuu paljon sellaista mitä Uudella-Seelannilla on, mutta en ajatellut lannistua. Nyt aion keksiä edes yhden puutteen tästä maasta. Puutteita pitää olla. Jos jokin, niin puutteiden etsiminen ja havaitseminen on omaleimainen ja keskeinen osa suomalaista luonteenlaatua.

TÄÄLLÄ EI OLE MÄMMIÄ.

Ei mämmiä! Puute! Ei se mikään puute ole! Mämmi on pahaa! Mutta täällä ei ole mämmiä vaikka meillä on ja silloin se on puute!

Täällä ei myöskään ole ainoatakaan niin komeaa kirjastoa kuin Seinäjoen Apila. (En ole tarkistanut maan jokaista kirjastoa. Olen käynyt kolmessa. Olen varma, ettei täällä ole Apilan voittanutta.)

Uuden-Seelannin mökkielämä on Suomen vastaavaan verrattuna onnetonta tuherrusta.

Makkarakulttuuria ja -valikoimia käy ihan sääliksi.

Pizzat ovat Suomessa parempia.

Maassa, jossa toimii Fonterra-meijeri (maailman suurin yksittäinen maidon viejä), luulisi jäätelö- ja juustovalikoimien ulottuvan taivaanrantaan saakka, mutta ei. Suomalaisen marketin pakastealtaat ja kylmäkaapit päihittävät täkäläiset 10-0.

Saunat puuttuvat. Vanhat puutalokaupungit puuttuvat. Omaleimainen arkkitehtuuri puuttuu. Ruisleipä puuttuu, vaikka täällä pehmoista tummahkoa pullaleipää ruisleiväksi hyväuskoisesti (=kerettiläisesti) kutsutaankin. Avantouinti puuttuu, marjastus metsissä ja nevoilla puuttuu ja historialliset linnat puuttuvat, ja siis meillä Suomessahan on sentään NELJÄ restauroitua linnaa.

Suomessa kuuma ja kylmä vesi tulevat samasta hanasta.

Täällä hiihtäminen on mahdollista joillakin alueilla, mutta yleisesti ottaen harvinaista.

Netti- ja puhelinliittymät eivät pääse millään tasolla kilpailemaan suomalaisen tarjonnan kanssa. Rajaton netti on outo käsite, eikä verkko ole likimainkaan yhtä kattava kuin Suomessa.

Voi pojat kuinka monta puutetta. Voi pojat kun tuntuu nyt suomalaiselta. Voi pojat miten hieno maa se meidän Suomi oikein on.

Sitä paitsi täälläkin meitä edustaa Marimekko. Nähty on. Kirjastossa osui äänikirjahyllyssä silmään Tove Jansson, elokuvaosastolla Klaus Härö ja Aki Kaurismäki. Niin että osataan sitä meilläkin.

Suomessa on myös enemmän eläimiä. Karhut ja sudet, ilvekset ja ahmat, porot ja saukot ja majavat, ei löydy ahmoja näiltä main. Löytyy vain ikäviä hylkeitä, satamäärin hylkeitä rannikolta Kaikouran pohjoispuolelta, ai että miten ikäviä, ne isot kosteat luottavaiset silmät ja utelias tuijotus, ja ne kuutit! Kaikkein ikävimpiä! Todella vastenmielisiä!

Meillä on sentään saimaannorppamme, kuka yllä kuvattuja otuksia nyt kadehtisi, eihän niitä saa mennä 20 metriä lähemmäskään, vaikka sen luimme tauluista vasta poistuttuamme rannalta, missä käytännössä kompastui lähimpiin hylkeisiin.

Entä Uuden-Seelannin klassinen tunnuseläin, kiivilintu, mitä ihmeellistä siinäkin on, lintu joka ei osaa lentää. Kävimme Hokitikan National Kiwi Centerissä katsomassa tätä hämmästyttävän isoa ja pörhyläistä yöeläintä. Kahta oikeastaan. Siellä ne pimennetyssä huoneessa työntelivät pitkää nokkaansa multaan ja juosta pinkoivat kuin kyyryssä edestakaisin, kunnes Jorma päästi hampaidensa välistä korkean sihisevän vihellyksen ja naaraskiivi pysähtyi, ojentui täyteen mittaansa ja päästi karhean, käheän, äärimmäisen epäfeminiinisen rääkäisyn. Kyllä minä sanon, ei ole luonnollista ollenkaan linnun noin sympaattinen olla! Kun on liian sympaattinen, kuolee kohta sukupuuttoon. Vain vajaa viisi prosenttia luonnossa kuoriutuneista poikasista saavuttaa aikuisuuden, koska eräänä päivänä kauan sitten muuan ajatus sai alkunsa: tuodaanpa uniikille saarelle muutama kärppä. Saarelle, jonka ainoat maanisäkkäät noihin päiviin saakka olivat olleet lepakoita. Miljoonien kiivien populaatio on supistunut 70 000:een. Kovin kärppänä.

Katsokaamme nyt muutamaa kuvaa hieman tarkemmin.

Eroaako Pororari River Westcoastilla nyt niin sanottavasti Seinäjoesta? Ei eroa!
Ihan on samannäköistä! Vettä ja pusikkoa!

Entä Pancake Rocks -luonnonmuodostelma Westcoastilla? Mikä siinä nyt on niin ihmeellistä? Olen ikäni kanniskellut kiviä pelloilta traktorinkärrylle. Niistä saisi kasattua triplasti niin korkeita torneja kuin nämä tässä ja vähintään yhtä näyttäviä, mutta ilman bussikuormittain näkyä töllistelemään saapuvia kiinalaisia.

Ahaa, ja tämä Hokitika Gorgehan muistuttaa ällistyttävästi kotikyläni Santajärveä! Vettä on molemmissa tietyllä rajatulla alueella ja rantakalliolla voi istuskella auringosta nauttien. Hyvä on, vesien värityksessä saattaa olla pieniä eroavaisuuksia, mutta vain tosinipottajat kiinnittävät huomiota ruskean ja turkoosin veden eroihin. Sitä paitsi mutainen vesi on turkoosia merkittävästi lämpimämpää. Ja Santajärven rannalle voi sentään pystyttää mökin ja mökin kylkeen saunan ja saunan kylkeen grillimakkarapyhäkön. Niin!

Sitten on Lake Matheson, jonka pinnasta heijastuvia vuoria itseni kaltaiset HC-turistit sankoin joukoin käyvät kuvaamassa. No, onko täydellinen heijastus, onko? Ei ole. Pilviä on vuorilla vaikutelmaa turmelemassa, niin että ei se tämäkään ilmestys niin kummoinen ole.

Ja seuraava potilas. Pahainen nyppylä Lake Hawean rannalla aamutuimaan. Eiköhän Punkaharju pistä kampoihin.

Lisää kiviä. Joko mainitsin keväiset kivienkeruu-urakat kotipelloilla? Samanlaisia ne kaikkialla ovat. Kivet, siis. Jossakin ehkä hieman rosoisempia... multaisempia... vähemmän käteen sopivia, vähemmän täydellisiä, vähemmän meren sileiksi hiomia, mutta ei kaikkialla voi olla Tasmanian merta kiviä pyöristelemässä! Ei mitenkään voi olla!

Kas, Mt Cook ja Mt Tasmankos ne siinä. Uuden-Seelannin korkein kaksikko.
Jaa-a. Pannaanpa rinnalle Jouppilanvuori, eikä eroa ole muussa kuin korkeudessa ja vuoren syntytavassa. Eli ei eroa juuri lainkaan. (Huomauttaisin myös, että Jouppilanvuori on helpommin saavutettavissa. Mt Cookille pyrkivistä joku aina heittää henkensä.)

Mitäs se tämä on? Näköalaa maisemareitiltä Wanakasta Queenstowniin, kyllä kyllä, mutta mitä muuta? Tuommoinen kuivankoppura laaksonmutka ja jokunen dramatiikkaa tavoitteleva pilvenmötkylä. Olkoon minun puolestani.

Lisää näköalaa Queenstownin itäpuolelta. No okei, ihan on kohtuullista katsottavaa, mutta tuommoisen maaston hintana ovat hengenvaarallisesti mutkittelevat tiet. Meillä sentään tiedetään kuinka teistä tehdään suoria. Pohjanmaalla varsinkin.

Siellä jossain nyppylöiden takana ja vuorten keskellä lymyää Queenstown. Ei Suomessa tuolla tavalla. Kyllä meillä kaupungin näkee jo kaukaa, yhtään ei tarvitse arvailla ollaanko jo perillä ja minkä vuorenrinteen takaa se kaupunki lopulta säikähdyttävästi eteen mätkähtää. Kauas näkyvät asutuskeskukset Suomessa, avointa ja rehtiä peliä pelataan.

Onko kovin hienoa että kaupunki, sellainen kuin Queenstown, pötköttää postikorttimaisemassa, vuorten ympäröimänä ja järvien keskellä? Se tietää vain päättymättömiä turistilaumoja, täyteen buukattuja hostelleja, roskia ja mekkalaa, siivottomia vessoja ja kuormitettuja Wi-Fi-yhteyksiä. Hankaluuksia se tietää kanssa, ainakin 30 asteen ylämäkiä esimerkiksi, sellaisia joille jätetään auto päiväksi ja puolenyön korvilla autolle palatessa tajutaan, että bensa on tankissa samassa kulmassa mäen kanssa. Onko se sitten hauskaa, juoksuttaa bensaa vesikanistereilla autolle lähimmältä huoltoasemalta?

Ja kallista on kaikki, kamalan kallista, suihkustakin saa maksaa kymmenen dollaria ja kuuden dollarin leirintäalueesta kympin, mutta maksaa pitää, koska valvonta on tiukkaa ja muualle kuin leirintäalueille parkkeeratut matkailuautot tai farkkuautoissa koisivat budjettireissaajat saattavat aamulla herätä 200 dollarin sakkolappu tuulilasissa, eikä sellaista riskiä halua budjettimatkailija ottaa. Suihkuista emme kuitenkaan maksaneet. Peseydyimme leirintäalueen järvessä, joka oli ennenkuulumattoman lämmin muihin kirkasvetisiin kraaterijärviin verrattuna.

Moke Laken leirintäalue Queenstownissa sijaitsi tietysti siedettävissä maisemissa ja otti vieraansa vastaan lempeän ja aurinkoisen naishahmon muodossa, mutta eipä nyt innostuta. Kristiinankaupungin camping-ranta on ylen herttainen sekin. Erityisesti jättitötteröitä myyvän kioskinpitäjän epäystävällisyys on kokemisen arvoinen asia; tekijä, joka toivottavasti tuo jatkossakin lukuisia matkailijoita vanhan puutalokaupungin merenrannoille tötteröistä ja epäystävällisyyksistä nauttimaan.

Niin niin, saman leirintäalueen lähiympäristöä. Käykääpä Kristiinankaupungin campingilla. Käykää siellä. Kun tilaatte tötteröänne, esittäkää sellaisia kysymyksiä kuin "kuinka isoja pallot ovat" ja "saisinko lakritsin alle ja nougatin päälle", niin saatte samalla hinnalla mahdollisimman paljon irti miekkosen antiystävällisyydestä.

Jaa. No. Näköala kohti Glenorchya ja Fiorlandin kansallispuistoa. Melkein kuin Inarinjärvi mutta vaatimattomampi.

Sama Inarinjärvi.

Sellaisen rantakaupungin kuin Hokitikan etuna ovat tietenkin kaikenkarvaiset rantatapahtumat. Vastikään siellä karkeloitiin ajopuuveistosfestareiden tunnelmissa. Mutta onhan meilläkin. Meillä on Miina Äkkijyrkkä.

Toinenkin ajopuuveistos.

Queenstownissa osallistuimme ilmaiseen Rural Games -tapahtumaan, missä seurasimme satojen merinolampaiden kujanjuoksua kaupungilla. Keritsemiskilpailussa nopein keritsijä parturoi lampaansa alle 20 sekunnissa, kananmunasta otettiin koppi rikkomatta munaa ennätyksellisen 64 metrin päässä heittäjästä, kirsikankiviä syljettiin 12,5 metrin päähän ja 500 kiloa hiiliä lapioitiin parikilpailussa alle 41 sekunnissa. Vastaavanlaisia A&P-kisailuja järjestetään Uudessa-Seelannissa kesäaikaan lukuisia.

Suomessa ei ehkä syljeskellä kirsikankiviä, mutta Suomessa kannetaan eukkoja.

* * * * * *

Jälkihuomautus. Muistuttaisin lukijoitani siitä, että kuvia klikkaamalla ne saa suuremmiksi. Ei jää sitten epäselväksi Suomen ja Uuden-Seelannin mitätön erilaisuus.