Myytti huolettomasta rinkkareissaajasta

Hyvä on. Mahanpohjassa kipristelee jo. Mitä muuta voi odottaa, kun lukee matkaoppaasta punaisen hatun lahkon luostareista, villinorsujen laaksoista ja paikoista, joille on annettu sellaisia nimiä kuin Jadelohikäärmeen lumivuori, Norsunkärsän kukkula, Persikankukkajoki, Palautetun helmen luola ja Miekankoettelukallio. Itsehän asun lähellä Hallilanvuorta, kaupungissa jonka läpi virtaa Seinäjoki. Sillä lailla. Pian alkaa matka Hallilanvuorelta Jadelohikäärmeen lumivuorelle. Onko ihme että kipristää.

Kaikki siis valmista? Melkein. Vakuutukset on hyväksytty, viisumit Kiinaan ja Uuteen-Seelantiin hankittu, netti- ja puhelinliittymä irtisanottu, rokotuksista ja matka-apteekista huolehdittu. (Mikä onni, että suun kautta otettava lavantautirokote sisälsi äärimmäisen selkeän kuvallisen ohjeistuksen lääkkeenotosta. Ilman sitä olisin luultavasti ahtanut kapselit foliopäällysteineen kaikkineen sieraimistani sisään ja ihmetellyt, miksi lääke imeytyy niin hitaasti.)

Rinkasta on tosin kehkeytynyt varsinainen murheenkryyni. Yrittämisen puutteesta ei ole kyse, viimeiset päivät on surffattu nettimyymälöissä ja juostu pitkin kaupunkia liikkeestä toiseen Halteja ja Retkiä selkään sovitellen. Jokaisessa ehdokkaassa tuntuu olevan jotakin vikaa, jos ei liian korkea hinta niin se että A) rinkan sisuksiin ei pääse käsiksi muuta kuin yläkautta, B) rinkka ei istu hyvin tai C) rinkkoja ei ole. Suklaalevyjä kyllä on, puoleen hintaan! Potkulautoja on! Kahvakuulia on! (Edellä mainituista viimeisimpiä sekä vaahtosammuttimia myymälöiden seinistä olemme sulloneet rinkkoihin sovittelun yhteydessä. Potkulaudalla sen sijaan viiletin kaupan käytävillä muuan rinkkakokelas selässäni, sillä totesin potkulautailun rinkkaremmien säätöä selvästi hauskemmaksi puuhaksi.) Ties ja mitä kyllä myydään, mutta rinkat. Jopa urheiluliikkeissä valikoimat ovat ällistyttävän suppeita.

Matkavalmistelujen edetessä olen tajunnut, etteivät rinkkareissaajat aivan niin huolettomia olekaan kuin miltä päällepäin näyttää. Mielellään sitä kuvittelisi, että rinkkamatkaaja jos kuka on huolista vapaa, vihellellen tielle työntynyt rinkka mukanaan, vailla mainittaviakaan valmisteluja ja olemus aivan uhkuen luontaista selviytymiskykyä, joka hänenlaisiltaan hoituu kuin itsestään. Vaan toinen on totuus. Omatoimimatkailijan nimenomaan tulee varustautua hyvin ja huolella. Matka-apteekki, yöpymisjärjestelyt, liikkuminen maan sisällä, kieli, taloudellisten seikkojen huomiointi - jestas sentään, joku jopa ompeluttaa timantin sisuksiinsa päästäkseen kotiin, jos jotakin odottamatonta ja astetta keljumpaa tapahtuu. Ja minä poloinen luulin yksiselitteisesti heittäväni rinkan selkääni ja lähteväni! Minä, minä jonka ensimmäinen pulma idean toteuttamisessa on sen selkään heitettävän rinkan löytämisessä. Reilaukseni Euroopassa tuntuu tämän matkan valmistelujen rinnalla lastenleikiltä.

Ellei rinkkareissaajan huolettomuuden salaisuus sitten juuri huolellisessa valmistautumisessa ole.

Miten ilman Jormaa selviytyisin, sitä en tiedä. Luultavasti lähtisin ilman perusantibioottia, vähemmällä hintavertailulla, kiireisemmin (minä, toisin kuin Jorma, olen ansioitunut asioiden viime tippaan jättämisessä) ja ilman muuta vailla hetkenkään harkintaa siitä, tarvitsenko mukaan myös Bacibactia, kansainvälistä ajokorttia tai jonkinlaista alustavaa käsitystä siitä, missä maassa kannattaisi hommata sukelluskortti. Tämänköhän takia vanhempani niin useaan kertaan ovat mumisseet kiitollisuuttaan siitä, että joku lähtee mukaani?

En silti sano että lähteminen omalta osaltanikaan olisi helppoa. Olen innokas lähtijä ja yhtä innostunut uuden kokija, mutta jäähyväisten jättö on osoittautunut jo nyt vaikeaksi. Suomalainen tähtitaivas satelliitteineen, syysaamut, teehetket ystävien kanssa, saunaillat, läksiäislahjat ja turvallisen säännönmukaiset kuviot saavat mielen haikeaksi. Iltana muutamana olin käymässä isosiskoni luona, missä katselin pinnasängyssä nukkuvaa viiden kuukauden ikäistä siskonpoikaani. Hän lepäsi kyljellään, käsivarsien välissä kölli virkattu pehmokoira. Siinä he makasivat, lelukoira ja pikkupoika nenät vastakkain hämärässä huoneessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun neste väistämättä tulvahti silmiini. Tiedän kyllä että on etuoikeus saada lähteä, mutta vielä etuoikeutetumpaa on lähteä tietäen, että elämää ja ihmisiä täällä tulee ikävä.