- testaa varjoliitoa
- näe valas
- aja kummitusjunassa
- käy jalkapallon MM-kisoissa
- tuulasta
- heitä rinkka selkään ja lähde
Lista on nimeltään Mitä kokea pitää, eikä sieltä ole koettu vasta kuin liftaus ja avantouinti. Tulevana syksynä aion kokeilla kohtaa Heitä rinkka selkään ja lähde.
Näyttää siltä, että mikään Iso Asia ei koskaan tapahdu poikkeuksellisena päivänä. Sekin maanantai kesäkuun lopussa lapsuudenkodissani oli kerrassaan tavallinen, mäntyjä villiintyneen niityn laidassa ikkunoiden takana, kastikkeen käryä alakerrasta, raastinraudan sahaavaa rahinaa. Piti hoitaa asioita, niin kuin tavallisina päivinä pitää, laskea vettä hanasta, kattaa pöytä, kirjoittaa, varata liput Kiinaan, rummuttaa kynällä pöytää, varata liput Kiinasta Uuteen-Seelantiin, hytkyä traktorinkärryllä ämpäri sylissä, toteuttaa listattuja haaveita, katsoa kohti kahdeksaa kuukautta kaukana kotoa ja pohtia miltä kastike tuoksuu Malesiassa, raastavatko thaimaalaisetkin porkkanansa, millainen on laosilainen vesihana ja tulevatko lauseet samalla tavalla paperille Vietnamissa. Pitää näköjään lähteä itse tarkistamaan, ajattelin. Käytän tarkistamiseen 34 viikkoa. 238 päivää. Päivään numero yksi on aikaa hämmentävät 47 päivää.
Uusi-Seelanti on vuosikausia viipynyt erään toisen listani (Missä käydä täytyy) kärjessä. Olen opiskellut, valmistunut, tehnyt sijaisuuksia, säästänyt ja lopulta alkanut tosissani suunnitella working holiday -matkaa omin päin Uuteen-Seelantiin. Noh. Tapahtui seurustelun aloittaminen ja erään (arvattavasti tavallisen) päivän keskustelu, jonka aikana tiedustelin poikaystävältäni hänen kiinnostustaan lähteä mukaani. Kevään edetessä hän alkoi työpaikallaan vihjailla syksyllä koittavasta pidennetystä viikonlopusta.
Puolitoista kuukautta Kiinassa, reilut neljä Uudessa-Seelannissa ja viimeiset kaksi Malesiassa, Thaimaassa, Laosissa ja Vietnamissa. Hulluako, totta ihmeessä, hullua pelottavaa ja vastustamatonta. En tiedä mikä on hulluinta, sekö että uskaltaudun Jorman kanssa niin koettelevalle matkalle joka taatusti kertoo paljon (=kaiken) parisuhteestamme, vai se että jätän verrattain turvalliset kuvioni Suomessa ja Seinäjoella heittäytymällä maailmaan jota en tunne ja jonka jälkeen mikä vain voi olla toisin - vai se ettei minua oikeasti edes hirvitä. Kieltäydyn ajattelemasta liikaa. Luotan. Tiedän että muutkin ennen minua ovat selvinneet. En keksi kerta kaikkiaan mitään, millä muulla tavalla tai missä muualla haluaisin seuraavan talveni viettää. 238 days of summer kuulostaa juuri siltä mitä molemmat nyt tarvitsemme, irtiotolta ja kurkotukselta ja uskallukselta, ajalta miettiä kysellä koetella toteuttaa etsiä ja mahdollisesti myös löytää. En halua havahtua listojeni ääreltä 30 vuoden päästä ja tajuta, ettei avantouinnin ja liftaamisen lisäksi mikään muu itselleni asettama haaste tai haave koskaan toteutunut. Joten täältä tullaan, lavantautirokotukset ja lammasfarmit, yhtään ei pelota!
Hei Elina <3
VastaaPoistaEnsisilmäyksellä näin tässä kirjoituksessa taustalla nykyajan länsimaisen elämäntyylin, sen että täytyy kokea kaikki mahdollinen, koetella rajojaan, päästä näkemään ja tuntemaan, pakahduttaa itsensä yhä uudelleen ja uudelleen. Mitä vain, kunhan ei vain tarvitse kuolinvuoteella katua sitä, ettei elänyt täysillä. Kaiken takana ajatus You only live once. Yksilö, ja hänen kokemuksensa.
Sitten ajattelin, että onhan sitä ennenkin lähdetty. Jos nyt ei Aasiaa kiertämään, niin ainakin Keski-Eurooppaan. Ehkä vaikutin oli silloin enemmän oman minuuden löytämiseen liittyvää. Se välkehtii myös sinun tekstistäsi.
Minusta maailma tarvitsee ihmisiä, jotka ovat nähneet sen eri puolilta. Uskon, että maailmankansalaiset näkevät parhaiten mitä maailma kokonaisuutena tarvitsee ja osaavat myös ottaa oman paikkansa suuressa palapelissä viisaudella ja rohkeudella, jota löytyy vain harvoilta "kotitontuilta".
Liityn mielenkiinnolla seuraamaan kirjoituksiasi. Minuakin kiinnostaa miten Thaimaalaiset syövät porkkanansa! Sinä voit kertoa siitä, mistä lehdissä ei koskaan kirjoiteta. Kiitos, kun kirjoitat!